YonKo Jeon

Perjantai ja lauantai menikin sitten aika pitkälsi urheilun seuraamisen merkeissä. YonKo Jeon on siis vanhoven arkkivihollisten, Yonsei Universityn ja Korea Universityn välinen urheilutapahtuma, jossa koulut ottavat mittaa toisistaan viidessä lajissa, jotka ovat baseball, koripallo, jääkiekko, rygby ja jalkapallo. Kolme ensiksi mainittua oli perjantaina ja kaksi jälkimmäistä lauantaina. Olen kuullut, että näiden koulujen välinen vihollisuus on intensiivisintä koko Koreassa! Korea Universityn oppilaat itseasiassa kutsuvat tapahtumaa KoYon Jeoniksi, mutta kyllä YonKo kuulostaa paljon paremmalta, tietenkin!

Perjantaina olin katsomassa vain baseballia, sillä jos olisi halunnut nähdä myös koripallon, olisi ottelusta pitänyt lähteä kesken kaiken pois. Ottelu pelattiin Soulin baseball olympia-areenalla ja kyllä sää suosi! Tai itsesiassa oli ihan liian kuuma, kun jatkuvasti piti hurrata, hyppiä ja heilua. Olin jo aiemmin maininnut, että taitaa Jenkit jäädä kakkosiksi näille tässä lajissa, ja nyt kaiken kokeneena voin vahvistaa, että kyllä jäävät! USA:n koulumaailma on tunnettu cheerleadereistään ja kouluhengestään, mutta ainakin omien kokemusteni perusteella voin sanoa, että kyllä Korea otti voiton. Cheerleaderit otti homman haltuun alusta saakka ja jengi hyppi ja pomppi ja heilui ja huojui ja lauloi ja tanssi koko ajan, lakkaamatta, ilman taukoja. Ihan kreisi meno! Voin sanoa, että aika mageeta oli nähdä tuhansien siniseen (Yonsei) tai punaiseen (KU) oppilaiden tanssivan ja laulavan yhdessä. Parasta tietysti oli, että me vielä voitettiin baseball, ja tunnelta tietysti räjähti taivaisiin. Se olikin jännittävää, sillä viimeisen lyöjän aikana KU:lla oli kaikissa pesissä pelaaja, ja me johdettiin 3-1. Jos lyöntivuorossa oleva pelaaja olisi vetänyt kunnon lyönnin, niin oltaisiin saatettu jopa hävitä. Viimeisen lyönnin kohdalla Yonsein pelaaja kuitenkin koppasi pallon ja sinetöi näin voiton. Ihan mahtavaa! Olisin ihan hirveästi halunnut mennä katsomaan jääkiekkoa, mutta sinne arvottiin liput, enkä saanut:( Ja lippuja arvottiin vain sata?! Oli vissiin aika minimaalinen jäähalli siis... Lisäksi se oli jossain Soulin ulkopuolella, jonne ei järjestetty kuljetusta, joten todennäköisesti olisin vain eksynyt matkalla sinne. Mutta kuitenkin se ärsytti vähäsen, olisi ollut ihan mahtavaa nähdä miten miten korealaiset pelaa!

 Yonsei tarjosi asianmukaiset kannustusvaatteet!

Akaraka! Selvennykseksi: Akaraka meinaa tota hurraamista. Vähän kuin jenkeissä oli silloin Purple Rage aina kun mentiin porukalla violetit päällä kannustamaan kotijoukkuetta. Akaraka on kuulema myös se ääni, jonka kotka (meidän maskotti) tekee...

Cheerleaderit vauhdissa. Huomaa näyttävät puvut!

Vihollisleiriä

Lauantai valkeni sateisemmissa tunnelmissa, mutta se ei tuntunut menoa haittaavan. Lauantaina paikalle oli ilmaantunut paljon enemmän porukkaa, varmastikin siitä syystä, että jotkut olivat perjantaina mieluummin menneet kouluun. Oma proffani oli huomaavaisesti perunut tunnit, mutta vaikka tunnit olisi pidetty, olisin silti mennyt katsomaan matsia.Lauantaina Akaraka oli kuitenkin vielä suurempi, kuin edellisenä päivänä, mikä oli vain hyvä, sillä jalkapallostadionkin veti enemmän porukkaa. Puitteet olivat myös näyttävämmät, sillä ilotulituksia, savukoneita ja liekinheittimiä ei säästelty. Rugbyn aikana keskityin itse lähinnä siihen cheerleading touhuun, sillä säännöistä täysin tietämättömänä minun oli hirveän vaikea seurata peliä. Onneksi volyymin noustessa tajusi aina, että nyt tapahtuu jotain merkittävää. Valitettavasti ottelu päättyi meidän tappioon, mutta KU ei onneksi saanut mitään murskavoittoa. Mutta täytyy sanoa, että se tunnelma oli sen verran mahtava, ettei häviö niin kamalasti harmittanut. Vaikka missään vaiheessa jengi ei lopettanut hurraamista, niin oli se ekan pelin aikana selkeästi railakkaampaa, kun ihmisillä oli vielä paljon energiaa. Tuntui että oli vain yksissä suurissa bileissä. Mahtava meno!

Sitten olikin vuorossa se tärkein, jalkapallo! KU on voittanut sen neljänä edellisenä vuonna, ja tänäkin vuonna kaikki povasivat meidän häviötä. En ymmärrä tuommoista ollenkaan, tottakai sitä pitää uskoa ja kannustaa omaa joukkuettaan! Itse jaksoin uskoa mahdollisuuksiimme loppuun asti. Ja arvatkaa mitä? VICTORY! Kelatkaa mitkä bileet siitä alkoi! Aluksi jengi juhli katsomossa, mutta kun viralliset osuudet oli ohi, niin porukka kirmasi kentälle ja aloitti (cheerleadereiden johdolla, tietenkin) megaluokan bileet. Jonkin ajan päästä alkoi sataa ja itse päätin lähteä melko väsyneenä kotia kohti.

Pelin jälkeen! Ilmassa leijaili KU:n punaista ja kultaista ja meidän sinistä ja valkoista (confettia), ilotulituksia, punaista ja sinistä savua... Harmi kun kuvat ei anna mitään kuvaa koko hommasta!

Välillä pitää myös syödä, että jaksaa!

Ei jää epäselväksi, kuka sponssasi eväät.

Viikonloppu oli ihan mahtava! Tunnelma ei lässähtänyt kertaakaan, mutta meno ei missään vaiheessa mennyt överiksi. Yonsei piti myös hyvää huolta siitä, että jaksettiin hurrata: vettä, välipaloja ja oikeaa ruokaa jaettiin ilmaiseksi säännöllisin väliajoin. Tapahtumat oli hyvin järjestettyjä, ja kaikilla oli varmasti hauskaa!

Lauantai-iltana lähdettiin vielä parin kaveri kanssa syömään. Tavattiin yhden kaverin ystävä Jay, joka vei meidät syömään perinteisiä Korealaisia ruokia. En ollut maistanut niistä moniakaan, vaikka olen kyllä ihan kiitettävästi syönyt täällä, joten oli kivaa maistella lisää erilaisia ruokalajeja! Lisäksi seuraamme liittyi vielä Jayn koulukavereita ja ilta vierähti leppoisissa tunnelmissa syöden ja jutellen. Illalla kaverit halusivat lähteä vielä Hongdaehin lasilliselle, ja päätin lähteä mukaan. Tämän lasillisen jälkeen osa tietysti halusi lähteä vielä bilettämään, joka ei itseä oikein innostanut. Muutenkin joka paikka oli ihan tupaten täynnä ja vettä satoi kaatamalla! Päätettiin siinä yhden toisen kanssa ottaa taksi takaisin Sinchoniin, mutta arvatkaa mitä? Ne ei ottanut meitä kyytiin! Sinchon on ilmeisesti liian lähellä, joten taksikuskit päättivät mieluummin lähteä etsimään asiakkaita, joiden määränpää on kauempana. Koska meidän rahat (eli se pari euroa mitä olisi pitänyt maksaa) ei kelvanneet, jouduttiin kävelemään kaatosateessa takaisin Sinchoniin. Sateenvarjonkin kanssa olkin silti melkoisen märkä, kun about 40 minuutin kävelyn jälkeen olin kotona. Kyllä oli ihana käpertyä lämpimien vällyjen väliin!

Pöytään saapui vielä keittoa ja iso lautasellinen eräänlaista pannukakkua, jossa oli kasviksia. Se oli aivan sairaan hyvää, ja ihanaa välillä saada kasviksiakin! Lisäksi meillä oli pari isoa kulhollista riisiviiniä. Ja arvatkaapas paljon koko komeus maksoi per naama. Alle vitosen! Sitä pitää vain tietää minne mennä, ravintolan ulkonäön periaatteella olisin arvioinut hintatason ainakin kolme kertaa kalliimmaksi!

Jay ja minä:) Erittäin mukava kaveri!

Chusok

Viime viikolla oli siis Chusok-loma keskivikosta perjantaihin, ja tietenkin viikonloppu heti perään. Kuten jo aikaisemmin taisin mainita, Chusok on täkäläinen vastine kiitospäivälle, eli käytännössä nyt alkaa sadonkorjuu, ja Chusokin aikaa nautitaan ensimmäisistä uuden sadon antimista. Chusokin päivämäärä muuttuu joka vuosi, enkä yhtään nyt muista miten se määriteltiin. Idea on kuitenkin sama, kuin esimerkiksi äitienpäivässä Suomessa: Toukokuun toinen sunnuntai, tarkka päivämäärä muuttuu siis vuosittain. Lisäksi täällä ei mennä länsimaisen kalenterin mukaan, vain lunar calendarin, onko se nyt sitten suomeksi kuukalenteri? Chusok oli virallisesti torstaina, mutta päivät ennen ja jälkeen Chusokin ovat lepopäiviä. Käytännössä siis ennen Chusokia valmistetaan kaikki ruuat ja Chusokin jälkeisenä päivänä perheen miehet syövät tähteitä kun äitien annetaan levätä rankan kokkausurakan jälkeen.

Kuten jo aiemmin kerroin, minut oli kutsuttu saman perheen luokse juhlimaan tätä juhlaa. Monet vaihtarit käyttivät pitkän loman hyödykseen lähtemällä kuka minnekin päin Koreaa. Useat lähtivät etelään, Busaniin, osa Korean saarille ja osa Japaniin. Itse en viitsinyt lähteä, sillä olin kuullut, että kyseiset turistipaikat ovat aivan täynnä ja matkat ovat ylihinnoiteltuja Chusokin aikana. Lisäksi monet junat/lennot/bussit olivat jo loppuunvarattuja ennen syyskuuta, joten ajoissa olisi pitänyt olla liikkeellä. Saatan kuitenkin mennä käymään Busanissa joku viikonloppu, junalla sinne pääsee parissa tunnissa, vaikka paikka onkin toisellapuolen Koreaa.

Chusok oli käytännössä täsmälleen samanlainen, kuin Jesa, josta kerroin aikaisemmin. Erona oli vain se, että tällä kertaa ruokaa tarjottiin molemmille vanhemmille, kun taas Jesa oli aina tietyn kuolleen muistopäivä. Ruoka oli aikalailla samanlaista, ja sitä oli yhtä paljon, kuin viimeksikin. Ei valittamista sinällään, mutta olin vähän pettynyt, sillä olin odottanut jotain edes hieman erilaisempaa. Ilmeisesti kuitenkin kaikki juhlat (paitsi joulu, joka on täällä enemänkin ystävien kuin perheen kesken vietettävä päivä) menee aika pitkälti samalla kaavalla ja samoilla ruuilla. Ruoka oli heti aamusta, sillä perinteisesti ensin syödään perheen kesken ja päivällä lähdetään sitten sukuloimaan, ja aina pitää syödä samanlainen ateria! Itse en ole tottunut syömään noin valtavaa ruokamäärää aamulla, joten tiukkaa teki. Loppupäivänä Korealaisen ruuan ajatteleminenkin teki pahaa... Onneksi jälkiruuaksi oli hedelmiä (joita itsekin vein tuliaisiksi, täällä on hyvä aina viedä jotain tuliaisiksi kun kutsutaan käymään, ja hedelmät ovat hyvä vaihtoehto), joten ruokailu sentään loppui kevyesti!

Kun perhe lähti sukuloimaan (raukat joutuivat siis syömään vielä lisää, vaikka söivätkin aamulla aivan törkeän paljon!) lähdettiin Heatherin kanssa vähän tutkailemaan, olisiko Soulissa jotain näkemisen arvoista niin perinteikkääänä päivänä. Oli todella hassua kulkea pitkin autioita katuja, kun lähes kaikki paikat olivat tietenkin kiinni omistajien mentyä juhlimaan perheidensä pariin. Turistialueilla, kuten Hongdaessa ja Myeongdongissa oli kuitenkin useat liikkeet auki. Mentiin ihan ydinkeskustaan muutamille aukioille, jossa oli lapsille tarjolla perinteisiä Korealaisia pelejä ja leikkejä. Lapset oli aika suloisia, kun monilla oli päällä ne kansallispuvut, Hanbokit. Mentiin myös yhteen perinteiseen kylään (itseasiassa sinne samaan, missä olin jo kerran ja mistä kerroin), sillä siellä piti olla kaikenlaista perinteistä ohjelmaa. Olihan siellä: musiikkia, tanssia, ruokaa, ja lapsille pelejä. Paikka oli kuitenkin ihan täynnä ihmisiä! Istuttiin hetki kuuntelemassa musiikkiesitystä, kunnes ahdistuttiin väenpaljoudesta sen verran, että oli pako lähteä pois. Ennen tätä eräs vanhempi rouva vaatimalla vaati, että söisille hänen tarjoamiaan ruokia (sitä kuuluisaa Korealaista vieraanvaraisuutta). Itse kieltäydyin kohteliaasti, sillä en yhtään tykkää Korealaisista jälkiruuista (lähes kaikessa on punaisia papuja tai jotain seesamitahnaa), mutta Heather suostui syömään yhden riisikakun. Vähän ajan kuluttua se osoittautui tosi huonoksi ideaksi, sillä Heatherille tuli todella huono olo, ja muistelinkin kuulleeni, että kyseinen ruoka menee aika helposti pilalle. Voin kuvitella, ettei se ollut ihan parhaillaan enää, varsinkin kun päivä oli todella kuuma. Onneksi paha olo hellitti sen verran, että pystyttiin vielä illalla lähteä Insadongiin ja Myeongdongiin (jossa en aikaisemmin ollut ollutkaan) vähän katselemaan menoa.

Minun Chusok meni siis aika rauhallisissa merkeissä, mutta oli ihana vain olla ja rentoutua. Lisäksi kämppis oli sukulaisillaan koko loman ajan, joten sain olla ihan rauhassa, ja jopa nukuttua muutaman yön melkoisen hyvin!

Mistä Suomi tunnetaan

Jokin aikaa sitten juteltiin ihan normaalisti muutamien korealaisten tutorien kanssa metrotunnelissa. Täällä aika normaalisti keskustelut alkaa aina kysymyksellä "Where are you from?", se vaan on jotenkin luonteva tapa aloittaa juttelemaan tuntemattoman kanssa. Vastaukseni välitön reaktio oli seuraavanlainen "Oh, Finland?! Hjivahjiva!!" ja samalla tyyppi alkoi hyppiä ympyrää "hjivahjivaa" hokien. Seisoin siinä monttu auki totaalisen tietämättömänä mitä tapahtuu, ja hämmennykseni ilmeisesti huomattiin, sillä pian minua tuijotettiin ihmeissään, että "Whaat?! Don't you know sailitol? Sailitol sailitol!!" Valitettavasti en osannut yhdistää sanaa "sailitol" ja kyseistä hihhulointia mihinkään tuttuun, joten päättelin, että tyyppi on erehtynyt maasta.

Tänään kuitenkin törmäsin samanlaiseen tapaukseen ja vihdoin asia selkeni. Kuulema Suomi tunnetaan koreassa tasan kahdesta asiasta: Nokiasta ja Xylitolista. En tiedä kuka on seuraavanlaisen mainoksen tänne suunnitellut, mutta kiitos hänen, meitä pidetään ehkä hieman vinksahtaneina. Ja vissiin noita mainoksia oli muutamia erilaisia, ne ei kuitenkaan (onneksi) enää pyöri televisiossa. No, ainakin porukka tietää että xylitol on suomalainen juttu!

P.s. Tiesittekö, että suomalaiset syövät aina purkkaa ennen nukkumaanmenoa?

Sin-do, Si-do ja Mo-do

Kaverini Heather kertoi yhtenä päivänä, että oli törmännyt aivan mahtavaan porukkaan kavutessaan erään vuoren huipulle. Porukka oli kertonut hänelle Facebookissa olevasta ryhmästä, Seoul Hiking Groupista, jonka jäsenet melko aktiivisesti järjestävät kaikenlaisia retkiä lähinnä tietenkin Souliin, mutta myös muualle Koreaan. Heather liittyi ryhmään, tsekkasi tulevat retket ja pyysi minua mukaan reissulle hieman Soulin ulkopuolella sijaitseville So, Si ja Mo saarille. Enkä tosiaan sanonut ei, sen verran kivalta kuulosti.

Siispä sunnuntai-aamuna lampsin kadulta heräilevien ihmisten (Huom! Ei kodittomien, vaan edellisen illan baari-koti välin puoliksi selvittäneiden tapauksien) ohi kohti tapaamispaikkaa, joka ei onneksi ollut kuin yhden metropysäkin päässä Sinchonista, jossa siis asun. Oltiin sovittu Heatherin kanssa, että tavattaisiin 8.20 Sinchonin metroaseman edessä, mutta Heather nukkuikin pommiin ja lähdin matkaan yksin. Matkan "johtaja" (tai idean isä) oli järkännyt meille tilausbussin, joka osoittautui todella viisaaksi päätökseksi, sillä vaikka facebookissa ilmoittautuneita oli kymmenen, bussi oli täpötäynnä! Vaikka lähtöajaksi oli sovittu 8.50, niin matkaan päästiin vasta varttia yli. Jännitin koko ajan, ehtisikö Heather mukaan, mutta pettymykseksi lähdettiin lopulta ilman:( Onneksi matkalle oli eksynyt aika monia muitakin Yonseista, joten oli helppo löytää seuraa.

Matkattiin bussilla kohtalaisen kauan. Ne saaret sijaitsevat ihan lentokentän vieressä, joka siis myös on saarella kaupungin ulkopuolella. Bussi tiputti meidät paikkaan, josta lähti noin puolen tunnin välein lautta yhdelle saarista.

Lauttaa odottelemassa viereisellä rannalla. Huivipäinen heppu oli matkanjohtaja, Warren, joka oli jatkuvasti pakahtua innostukseensa, kuinka huippu reissu meitä odottaisikaan! Ps. Heidi, kuvassa näkyvät ne uudet lenkkarit;)

Kuvassa näkyy suurin osa porukkaa, ei ihan kaikkia. Meitä oli kyllä hyvä määrä!

Saarella saatiinv apaamuotoisesta valita, pyörältäisiinkö minnemieli tekisi, vai lähdettäisikö patikoimaan toiselle saarelle. Ensiksi meinasin ottaa pyörän, kuten lähes kaikki muut Yonseilaiset, mutta pyörien kunto oli kuitenkin sellainen, ettei vaihtoehtoja oikein jäänyt. Jos kumi ei ollut puhki, niin sitten satula oli niin ruosteessa, ettei sitä saanut nostettua. Jarrutkin olivat vähän epämääräiset. Lähdin siis patikoimaan, ja mukaan Yonseilaisista liittyi myös kanadalainen Thomas, joka on tuo sinipaitainen mun vieressä. Monet muutkin oli paikanpäällä ihan patikointimielessä, joten samalla tutustui ihan mahtaviin tyyppeihin vaikka mistäpäin maailmaa; Jenkeistä, Israelista, Tanskasta, Unkarista, Saudi Arabiasta, Meksikosta... Oli siellä yksi suomalainenkin mukana, hänen kanssaan en kuitenkaan kamalasit jutellut. Reitti toiselle saarelle johti meidät pienen mäennyppylän huipulle, josta oli kyllä mahtavat näkymät! Siellä oli myös toinen retkiseurue grillailemassa, ja he ystävällisesti lähes tunkivat suuhumme ruokaa. Katselin heidän kokkailujaan siinä hetken, kunnes seurueen jo kunnioitettavaan ikään ehtinyt pappa bongasi minut ja pian seisoin siinä hölmistyneenä kokistölkki kädessä. Koressa ruokakulttuuri on omastaan jakamista, eikä tälläinen toiminta ollut kuulema mitenkään erikoista! Kiittelimme vuolaasti ja jatkoimme matkaa.

Hyvät maisemat!

Hyvät eväät!

Päästiin piakkoin toiselle saarelle, syötiin vähän evästä rannalla, osa meni uimaan. Matkan varrella oli ollut toinenkin pyöränvuokrauspaikka, jonka kävin katsastamassa, mutta pyörät ei olleet sen parempia, kuin edellisetkään. Olin siis jatkanut matkaa rannalle jalan. Jotkut olivat kuitenkin onnekkaasti löytäneet pyörän toisesta vuokraamosta ilmestyivät pian rannalle, ja Thomas, joka oli paremman puutteessa valinnut tandem-pyörän, kehotti hyppäämään kyytiin (ilmeisesti se osoittautui turhan raskaaksi polkea yksin). Päädyttiin sitten kahdestaan jatkamaan matkaa kolmannelle saarelle, missä oli jonkinlainen taidepuisto. Ajetaan me tandemilla -laulu raikaen (tai sattuneesta syystä yksin lauloin) poljettiin pitkin autoteitä suuntaan x (huonot opasteet) ja kuin ihmeen kautta oikeasti päädyttiin sinne puistoon! Ja toisaalta, aika vaikea näillä pikkuisilla saarilla olisi totaalisen eksyä. Tavattiin määränpäässä sitten se porukka, joka oli ottanut pyörät jo ekasta paikasta. Vaikka puistoon oli pääsymaksu (jota ei muuten maksettu, koska mainittuamme Warrenin nimen lippuluukun mies vaan viittoi meidät sisään), niin se oli loppuenlopuksi aika pikkuinen ja vähän pettymys, sillä sitä oli hehkutettu. Toisaalta siinä oli aivan ihana ranta, ja nautittiin upeasta auringonpaisteesta kävellen rannan päästä toiseen. Vesi oli todella alhaalla, ja ranta oli muutenkin kivikkoinen. Se oli kuitenkin todella kaunis, ja sinne olisi ihana mennä vaikka piknikille! Harmittaa, kun en nähnyt kännykän näytöstä mitään kun otin kuvia, ja monissa hyvissä kuvissa mulla on sormi edessä!

Rannalla oli todella paljon simpukankuoria! Kaikki nuo valkoiset alueet on käytännössä simpukkaa.

Taidetta

Maistiaisia puistosta.

Kuultiin, että kävelyporukka oli edelleen matkalla puistoon ja että he aikoivat ottaa sieltä paikallisbussin takaisin lautalle. Päätettiin siis lähteä, jotta ehdittäisiin polkea takaisin toiselle saarelle palauttamaan pyörä. En ole muuten koskaan aikaisemmin ollut tandem-pyörän selässä, ja alun jännityksestä huolimatta hauskaa oli!

Sanottiin ettei saa pyöräillä ja valokuvata samaan aikaan. Joten tietenkin kuvattiin! Piti ottaa 'selfie' korealaiseen tyyliin.

Pyysin vuokraamon papparaista ottamaan kuvan. Piti koittaa neljä kertaa, että pappa tajusi mistä painaa. Lisäksi kun kamera vihdoin otti kuvan, pappa säikähti ja heilui. Ihan ookoo kuva tuli kuitenkin loppuenlopuksi!

Meinattiin vielä kävellä takaisin ykkössaarelle, mutta tavattiin osa porukasta bussipysäkillä ja päätettiin jäädä seuraksi odottelemaan. Hurautettiin bussilla lautan lähtöpaikkaan, jossa osa porukasta jo odottelikin. Juteltiin siinä sitten yli tunti muiden kanssa samalla kun odotettiin Warrenia ja ihmisiä, jotka olivat lähteneet hänen kanssaan vaeltamaan toiselta saarelta kolmannelle. Kun he vihdoin purkautuivat ulos bussista, saatiin kuulla, että he olivat eksyneet matkalla ja joutuneet kiertämään saaren kokonaan, ennen kuin pääsivät oikealle polulle! Jengin kengät oli aivan mudassa, kun he olivat joutuneet rämpimään pitkin rantaviivaa! Onneksi kaikki olivat loppuenlopuksi hyväntuulisia, vaikka kuulema muutamina hetkinä oli hauskuus kaukana. Itselle oli käynyt hyvä tuuri, kun sain annoksen sekä kävelyä, että pyöräilyä, enkä joutunut harmittelemaan uusien lenkkareiden mutakylpyä.

Auringonlasku saatteli meidät pois saarelta. Lähdettiin pienen porukan kanssa vielä syömään matkan jälkeen intialaiseen, sillä se oli helpoin ihmisten rajoitusten (ei porsasta, kasvistruokailija...) takia. Ihanaa myös välillä saada jotain muutakin ruokaa, kuin korealaista... Kaikenkaikkiaan päivä oli aivan mahtava! Tutustuin ihan mahtaviin ihmisiin, sain nähdä ja kokea ihan mahtavan paikan, tuli vähän urheiltuakin, ja kaiken krunasi mahtava ateria hyvien tyyppien kesken. Harmittaa todella paljon Heatherin puolesta, mutta varmasti päästään vielä kokemaan joku muukin reissu tuon porukan kanssa! Vinkkinä: jos ikinä muutat Souliin tai sen lähimaastoon, muista Seoul Hiking Group!

Jesa

Yhden tähänasti hienoimmista kokemuksista koin viime torstaina, kun kaverini kertoi, että hänen isäntäperheensä oli maininnut pitävänsä Jesan ja kysynyt josko hän haluaisi tuoda jonkun mukanaan seuraamaan seremoniaa. Vastasin heti kyllä vaikkei minulla ollut aavistustakaan mikä tuo Jesa oli. Selvisi, että Jesa on eräänlainen muistotapahtuma perheen vainajille. Perinteisesti vain perheen vanhin poika saa pitää seremonian ja siinä muistellaan pojan vanhempia ja isovanhempia. Jesa pidetään aina samana päivänä kun vainaja on kuollut, ja viime torstaina perheen isän äidin kuolemasta oli kulunut tasan viisi vuotta.

Olohuoneessa oleva pöytä oli katettu täyteen kaikenlaisia ihania herkkuja, joita jokaisia oli pariton luku. En muista mitä tuo pariton luku symboloi, mutta olisikohan tyyliin onnea tai jotain. Esimerkiksi niissä palatseissa oli aina pariton luku patsaita, jotka suojeli palatsia.

Vainajan oletetaan tulevan syömään seinän puolelta, joten siksi hedelmät eli jälkiruoka on meistä katsottuna ensiksi. Tässä Jesassa ei ollut niin kamalasti ruokalajeja, kuin suurimmissa saattaa olla, mutta tämä olikin vain perheen kesken pidetty pienimuotoinen tilaisuus, eikä muuta sukua ollut paikalla. 

Kuten jo sanoin, vanhimman pojan velvollisuus on pitää Jesa. Vaihajalle kaadetaan juotavaa, jonka jälkeen kuppia pyöritettiin kolme kertaa suitsukkeiden yläpuolella lausuen jotain sanoja ja sitten juoma asetettiin vainajan ruuan viereen. Odotettiin vähän aikaa jotta vainaja sai syödä rauhassa ja juoma heitettiin pois, jonka jälkeen isä ja poika kumarsivat kolme kertaa pöydän suuntaan. Sitten rituaali toistettiin uudestaan ja vainaja sai syödä toisen ruokalajin. Näin jatkui aina jälkiruokaan asti. Ilmeisesti, jos vanhimmalla pojalla olisi veljiä, kaikkien pitäisi erikseen tarjota vainajalle juotavaa jokaisen aterian kohdalla, mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että seremonio olisi kestänyt ikuisuuden! Joskus huoneesta jopa pitää poistua aina välissä, jotta vainaja saa syödä rauhassa. Näitä ei onneksi tässä ollut, joten seremonia oli suhteellisen lyhyt. Tämän jälkeen päästiin siihen parhaimpaan osaan, eli syömiseen! Ruoka oli Hyvää suurella Hoolla! Oli erilaisia kaloja, lihaa, korealaisia lihapullia, riisiä, kevyesti friteetarruja (=tempuroituja?) kasviksia, keittoa... Ja jälkiruuaksi hedelmiä (viinirypäleitä, joiden kuoria ei syödä täällä ja aasialaisia päärynöitä, joista en saanut allergista reaktiota!) ja höttöisiä todella makeita riisikakkuja. 

Ilta oli todella hauska ja hienointa oli, kun pääsin ihan avoimesti kyselemään eteläkorealaisen mietteitä pohjoisesta naapuristaan. Tiesittekö mm. että korealaisen kiitospäivän (Chusok, joka on muuten ensiviikolla) aikana Pohjois-Korea päästää asukkaansa rajalle tapaamaan eteläkorealaisia sukulaisiaan? Lisäksi saimme kuulla, että Koreassa vanhimmilla pojilla on vaikeuksia päästä naimisiin juuri näiden perinteiden takia, sillä vaimon on pakko kokata valtava ateria usien koko suvulle kuusi kertaa vuodessa (miehen äidin, isän, äidinäidin, äidinisän, isänäidin, isänisän muistopäivät) ja tämän lisäksi vielä ruoka Chusokiin. Avioerotilastoissa on muuten kuulema hyppy aina kyseisen juhlan jälkeen... Kun olin lähdössä isäntäväki toivotti minut tervetulleeksi Chusok juhlaan! Ihan mahtavaa, että pääsen kokemaan yhden Korean tärkeimmistä perinnejuhlista!

Lauantaina mentiin yhden kaverin kanssa Hangang joelle tunnin risteilylle. Ei mikään ihmeellinen, vertaisin sitä lauttamatkaan Suomenlinnaan, mutta ilma oli kaunis ja kiljuvista lapsista huolimatta oli jotenkin hyvin rentouttavaa istua lautan kannella lämpimässä auringonpaisteessa!

Melanie ja minä:)

Sunnuntaina oli tapaaminen tutor-ryhmän kanssa. Aluksi mentiin paikalliseen kalamarkettiin ja saatiin kokea se hullu hulina mikä siellä oli.

Tuli vähän huono fiilis, kun esimerkiksi kalat olivat tankeissaan kuin sillit suolasa, hyvä kun pääsi vähän eviään heiluttelemaan. Eipä olisi itse kiva olla tungettuna neliön kokoiseen huoneeseen kymmenen ihmisen kanssa... Tuolta kyllä löytyi ihan kaikkea ravuista merisiileihin.

Siellä oli myöskin monia ravintoloita, joissa tarjottiin tietenkin pääsääntöisesti mereneläviä. En ollut kamalan innoissani paikasta, sillä en ole mikään äyriäisten ylin ystävä. Pääasiassa ryhmämme menikin tuonne, jotta halukkaat pääsisivät syömään elävää msutekalaa, joka on Koreassa suurta herkkua. Tai itseasiassa se oli jo saksittu pyötään tuodessa, mutta kiemurteli yhä, eikä sitä meinannut saada lautasesta irti, kuten voitte allaolevsta videosta nähdä. Yllättäen itsestäni ei ollut maistamaan moista, teki pahaa jo katsella! En ole täysin perillä msutekalojen anatomiasta, mutta en usko, että se kuolee heti vaikka sen jalat leikataankin pois. Tuntui siis äärettömän epäeettiseltä antaa raukan katsella kun sitä syödään. 

Älä katso jos syöt jotain tällä hetkellä!

Tämän jälkeen mentiin jonnekin paikkaan, jonne yksi meidän tutoreista ehdottomasti halusi meidän viedä. Käveltiin hullu mäki ylös ja huomassiin, että paikalla ei ollut yhtäkään yksinäistä ihmistä. Paikka oli jonkinnäköinen maisemareitti, jonka varrella oli muutamia maalauksia ja taideteoksia, joka oli erityisesti pariskuntien suosiossa. Siellä sitten käveltiin reittiä alas parien keskellä meidän tutorin hehkuvan onnesta soikeana, kuinka hän vei tyttöystävänsä sinne. Ei kamalan nautinnollista.. varsinkaan kun Koreassa ei oikeasti pääse pariskuntia karkuun minnekään! Enkä se ole vain minä, sillä olen kuullut monien valittavan samasta asiasta! Yksikin tyyppi juuri korean tunnilla sanoi, ettei yksinolo hänestä Jenkeissä tunnu yhtään yksinäiseltä, mutta täällä melkein masentuu. Kiva.

Tämä viikko menee varmaankin opiskellessa. Eilen oli todella painostava ilma, kuumaa ja kosteaa, hieman sateista. Tänään onkin sitten satanut illemmalla ja koko loppuviikoksi on luvattu ukkoskuuroja. Ei hyvä, sillä oltiin sunnuntaina menossa vaellus/pyöräily/rannallalöhöily retkelle noille saarille jotka on tässä ihan Seoulin kupeessa (missä lentokenttäkin on). Toivottavasti ennusteet ei pidä paikkaansa!

Tähän loppuun vielä kuva metroaseman vessasta:

First week of school

Takana on siis ensimmäinen viikko koulua ja ihan hyvillä fiiliksillä mennään. Kuten jo aiemmin mainitsin, lukujärjestys ei ole kovinkaan uuvuttava, joten vapaa-aikaakin riittänee edelleen ihan mukavissa määrin, varsinkin jos tällä linjalla jatketaan!

Maanantai alkoi kurssilla "Traditional Korean Society and Modernization" joka käsittelee nimensä mukaisesti Korean yhteiskuntaa ja historiaa, ilmeisesti keskittyen siihen historiapuoleen. Proffa vaikutti mukavalta, eikä tosiaan antanut meidän stressata kurssista. Eka lause oli about tämmönen "I know you guys are exchange students so I don't really expect you to study." Ookei, no worries siis! Lisäksi vakuutteli, että jos tuntuu että koe meni huonosti tai muuten pelkää mokaavansa kurssin, niin aina voi tulla pyytämään lisätehtäviä, jotta varmistetaan että kaikki pääsee läpi.

Seuraavakin kurssi, "Media Communition in Korea", meni aika iisisti. Ensinnäkin proffa oli 40 minuuttia myöhässä ja toisekseen täältäkin tuli yksi legendaarinen lause "I don't want you to memorize anything for this class". Joo... Ei sitten opiskella. Lisäksi kaikki kokeet tulee olemaan semmoisia, että saadaan kysymykset ja meillä on viikko aikaa vastata niihin.

Kolmas kurssi "Marketing Practices in Korea" jatkoi samoilla linjoilla kahden edellisen kanssa. Opettaja jaksoi muistuttaa meitä, ettei kannata stressata, sillä tätä kurssia ei voi olla pääsemättä läpi. Lisäksi tässä on suurena projektina mennä kauppaan ja kirjoittaa kahden sivun mittainen selostus siitä, miten kaupassa käynti eroaa kotimaassa ja Koreassa. Keksin sillä sekunnilla ne kaksi sivua täyteen tekstiä (mm. Suomessa yksikään myyjä ei ala seuraamaan sinua kuin hai laivaa mikäli satut eksymään hänen pyyheosastolleen) joten helppo nakki.

Mutta sitten se yksi murheenkryyni... Ei, koulunkäynti täällä ei tule olemaan yhtä helppoa kuin miltä se tähän mennessä kuulosti. Puhun korean kielikurssista. Maanantaina oli vielä ihan hyvät fiilikset, sillä testipaperiin kirjoitin nimeni ja lähdin pois. Tiistaina löysin itseni luonnollisesti ykkösryhmästä (täällä on 6 eri tasoa) opettelemasta Hangulia eli korealaisia aakkosia. Tunnin jälkeen olo ei ollut se kaikista paras ja olin lähes vakuuttunut, etten voisi mitenkään päästä kurssia läpi. Mulla on kerran aikaisemmin ollut tuollainen tunne kurssista, ja se oli Japani 2-kurssista, josta sainkin sitten loppuenlopuksi vitosen. Suomessa opintopistevaatimus vaihdon ajaksi on 24, ja mikäli en pääsisi koreaa läpi niin saisin vain 18 noppaa. Minut hyvin tuntevat voivat ekä kuvitella sitä stressin määrää, jonka sinä iltana koin. Punnitsin vaihtoehtojani: otanko riskin vai pelaanko varman päälle. Jos feilaisin, joutuisin ehkä palauttamaan apurahojani ja joutuisin säätämään yhden kurssin Suomessa jotta saisin kandin paperit. Lisäksi minulla oli vain kaksi päivää aikaa miettiä lukujärjestystäni uusiksi, sillä perjantain kello 18 jälkeen sitä ei pysytisi enää muuttamaan.

Se oli stressaava yö: näin painajaisia hanguleista (kyllä, niistä kirjaimista!) ja heräsin keskellä yötä kamalaan oloon. Olin varma että oksennan ja että aamulla olisi kuumetta. Se oli vähän pelottavaa, ja pakko siinä oli olla jotain muutakin mukana, kuin pelkkä stressi tuosta kurssista. Onneksi kuitenkin aamulla olin ihan kunnossa! Aamutuntien jälkeen  ryhdyin toimeen ja etsin avoimia paikkoja kursseista, joiden kuvauksen lähetin sitten Mikkeliin. Olin päättänyt, että pakko ottaa yksi business-kurssi kaiken varalle, mikäli tuo Korea ei nyt ota sujuakseen.. Luojan kiitos meidän opintovastaava Mari vastasi mailiin melkein heti ja sain lisättyä itselleni viidennen kurssin! Tuo viides kurssi on nimeltään "International Culture and Marketing Strategies" eikä sekään vaikuttanut kamalan suuritöiseltä kun tänään siellä olin. Ja proffa vaikutti tosi mukavalta ja opetustapa oli semmoinen että sitä jaksoi ainakin nämä tunnit kuunnella mielenkiinnolla!

Päätin nyt menetellä siis näin: Koska noista neljän kurssin läpipääsystä ei ole epäilystäkään, suoritan ne ja lisäksi yritän selvitä korean kurssista parhaani mukaan. Lokakuussa on vielä mahdollisuus pudottaa kurssi (ja tietenkin aina voi vain jättää menemättä), ja aion tehdä sen tuon korean kanssa, mikäli se jatkuu samanlaisena eikä ota helpottuakseen. Vaikka olisi hienoa oppia koreaa, en halua että se alkaa hallita tätä vaihtoa ihan liiaksi, ja jätän sen pois mikäli koen sen liian stressaavaksi.

Eli näillä mennään ja olen jälleen nukkunut yöni rauhassa! Nyt voin opiskella koreaa ihan vain huvin vuoksi eikä tartte laittaa sen opiskelua pääprioriteetiksi:)

P.s. Olen ilmeisesti täkäläisille persikoille vielä allergisempi kuin Suomessa myytäville. Tällä kertaa jopa mun nenäkin kutisi ja oli kirkkaanpunainen, huulten ympäryksen lisäksi. Tuli myös ihan kamala kipu ja ahdistus ruokatorveen ja mahaan. Ärsyttävää, sillä maksoin noista persikoista maltaita! Täällä hedelmät on tosi kalliita, kaksi persikkaa maksoi noin 4 euroa! Mutta pakko saada vitamiineja edes jostain...

Viimeiset päivät ennen koulua

Huomenna loma loppuu ja arki pärähtää käyntiin; on siis ensimmäinen koulupäivä! Enää ei siis ole yhtä paljon aikaa tehdä ja nähdä, kuin mitä minulla on nyt puolentoista viikon aikana ollut. Sinällään ihan hyvä, kun on joka päivä ollut menossa  (koska on ollut pakko kun kerran on aikaa!) niin alkaa jo hieman väsyttää. Melkein tuntuu, että sitä on jo saanut yliannostuksen kulttuuria, joten arki on erittäin tervetullut:) Tämä varmaankin tarkoittaa sitä, että blogitekstejä tulee vähemmän, kun ei ole enää niin paljon uutta ja kiehtovaa kirjoitettavaa, mutta yritän kuitenkin päivitellä tänne kuulumisiani säännöllisin väliajoin!

Perjantaina en suunnitelmani mukaan mennytkään sotamuseoon, sillä minulle tarjoutui oiva tilaisuus liittäytyä yhden vaihtarin ja hänen korealaisen ystävänsä mukaan käymään Changdeokgung palatsissa ja sen puutarhassa! Changdeokgung on siis yksi Seoulin viidesta palatsista (kävin yhdessä toisessa viime sunnuntaina) ja on UNESCOn maailmanperintökohde. Palatsi itsessään oli aika samanlainen, kuin Gyeongbokgung, mutta opas osasi kertoa siitä enemmän hauskoja yksityiskohtia. Hienoa tässä palatsissa oli myös se, että vaikka japanilaiset polttivat tämänkin, 1500-luvulla, niin se jälleenrakennettin nopeammin, kuin pääpalatsi Gyeonbokgung  (valmis jo vuonna 1610) eikä sitä tuhottu 1900-luvun alun miehityksessä! Nämä rakennukset ovat siis oikeasti yli 400-vuotta vanhoja, vaikka toki niitä on kunnostettukin vuosien aikana.

Oppaan mukaan jos tuon kilpikonnan kilven näköisen seinän edessä ottaa valokuvan, elää ainakin 100-vuotiaaksi:)

Palatsin paras osio oli kuitenkin sen salainen puutarha. Salainen siksi, että vain kuningas ja henkilöt, joille kuningas oli antanut luvan, saivat mennä sinne. Puutarha oli oikeastaan enemmänkin metsätilkku, ja todella viihtyisä ja viileä suurien puiden antaman varjon ansiosta.

Taas jälleen kerran, vain kuningas sai kulkea tuosta suuresta portista, muiden täytyi käyttää noita pienenpiä siinä vieressä.

Opas kävelemässä sisään kiviportista, joka on veistetty kokonaan yhdestä kivestä! Kivet symboloivat muuttumattomuutta ja siksi tuota kutsutaankin ikuisen elämän portiksi (tai kuten opas sanoi: anti-age portiksi). Eli kun sen alka kulkee, pysyy ikuisesti nuorena! Kuninkaat tietenkin toivoivat pitkää elämää, mutta heidän elinajanodotteensa oli 46-vuotta. Yleisin kuolinsyy oli liikalihavuus ja sen aiheuttamat taudit, kuten diabetes ja sydäntaudit. Kuninkaalliset harvoin itse kävelivät minnekään, vaan heidät kannettiin, ja he söivät viisi kertaa päivässä yhdeksän ruokalajin aterian. Ei ihme, ettei elinaika ollut sen pidempi...

Tuhatvuotias puu, se elää vielä, mutta sitä on jouduttu pätkimään aika tavalla, koska sen oksat olivat sairastuneet johonkin tautiin.

Tämän puun ikä on 750-vuotta. Muutama vuosi sitten myrsky vähän levitti sitä, siinä nuo pöllkyt pitämässä sitä pystyssä. Nämä molemmat (muutamien mudenkin lisäksi) selvisivät siis Japanin hyökkäyksestä ja palatsien polttamisesta 1500-luvulla!

Illalla mentiin Insadongiin shoppailemaan, tai lähinnä ihmettelemään menoa. Siellä oli oikein kodikas kävelykatu, jossa myytiin kaikenlaisia matkamuistoja ja kulttuuriin liittyvää kamaa, ei niinkään vaatteita. Oli hauska kuunnella, kun tämä korealainen jaksoi joka kerta jotain hyvin Korealaista nähdessään kertoa siitä enemmän. 

Starbucks:) Ekaa kertaa näin sen koreaksi kirjoitettuna

Lauantaina menin takaisin sotamuseoon paremman tekemisen puutteessa. Oli kiva nähdä kaikki mikä oli aiemmin jäänyt näkemättä, mutta pahaksi onnekseni museo oli täynnä tarhalais/koululaisryhmiä, jotka juoksi sinne tänne ja häiritsi. Nyt kuitenkin tuntuu että museo on nähty, ei ainakaan ihan heti tarvitse takaisin mennä. Suosittelen ämpimästi vierailemaan, mikäli ikinä on Souliin asiaa: museo oli ehdottomasti parhaiten toteutettu, kuin mikään, missä olen aikaisemmin vieraillut! Museon jälkeen lähdin jälleen metsästämään lenkkareita, joita olen yrittänyt jo viikon ajan löytää, tuloksetta! Päätin, että jos ostan kalliit, niin niiden pitää olla ehdottomasti sekä hyvän tuntuiset että hyvän näköiset. Ja kalliilla tarkoitan, että käyttäisin niihin sen 100 000 wonia, eli hieman alle 70 euroa. Suomessa tuo taitaa olla jo melko alhainen hinta urheilukengistä, mutta täällä on jo asennoitunut niin, että tuo on todella kallista! Minua kuitenkin onnisti, ja löysin alennuksesta tosi kivan näköiset Adidaksen juoksukengät! Ja hinta oli 36 euroa (kokoa 240;))! Kävin sunnuntai-aamuna testaamassa ja hyvin kulkee:)

Illalla mentiin porukalla leffaan katsomaan Jobs. Ihan jees, mutta tuntui loppuvan jotenkin kesken... Toisaalta Steve Jobsin myöhemmät vaiheet taitavatkin olla jo sen verran hyvin kaikkien tiedossa, että leffasta olisi tullut turhankin pitkä, jos ne olisi lisätty mukaan. Leffassa hauska huomio oli, että siellä normaalien kieltojen lomassa (mm. älä potki muiden penkkejä, älä puhu leffan aikana) kiellettiin pussailu. Herää kysymys: onko se kehittynyt ongelmaksi, vai onko se vain sitä, ettei ole kohteliasta näyttää tunteita julkisella paikalla... Täällä voisi muutenkin harrastaa enemmänkin tuota leffassa käyntiä, kun lippu maksaa opiskelijakortilla alle vitosen!

Ja näin lopuksi: täällä pienin raha on 10 wonin kolikko. Se on 0.0068 euroa eli toisin sanoen alle yhden eurosentin. Hullua...