Vähän valitusta ja pohdintoja

Juuri mitään ei ole nyt edellisen postauksen jälkeen tapahtunut. Elämä rullaa normaalisti ja koulu painaa esitelmineen ja projekteineen päälle. Vaikkei työmäärä olekaan mitenkään järjetön, tekevät muut ihmiset kouluhommista ihan tajuttoman hankalia! Olen nyt kaksi presistä tehnyt (kaksi vielä edessä..) eikä näiden teko ole koskaan ollut a) näin helposta ja yksinkertaisista tehtävänannoista ja b) näin hiton vaikeeta! Jos olisin Mikkelissä, nämä meidän presikset oltaisiin tehty tunnissa tai parissa valmiiksi. Nyt kun ollaan täällä, niin meininki on se, että kun presis on määrätty maanantai-aamuksi (ja oman osuuteni valmistelin jo hyvissä ajoin), niin yksi lähettää kello viisi (yöllä) oman osuutensa ja toiseen ei ole saanut mitään yhteyttä, eikä hän ole viitsinyt seurata ryhmämme keskustelufoorumia, joten hän ei luonnollisesti tehnyt mitään. Kolmas ehdotti tapaamista puoli tuntia ennen luennon alkamista, ja lopputulos tietenkin se, että istun tapaamispaikassa yksin ja kiroan sitä, että olisi itsekin ollut mukava nukkua se puolituntia pidempään.

Eikä se toinenkaan esitelmä mitenkään paremmin mennyt, sitäkin kun porukka viitsi alkaa työstämään vasta viimehetkellä. Hankalaa tämmöiselle, joka tekee aina mieluiten asiat pois alta, niin ei stressaa. Eikä näitä hommia yhtään helpota se, ettei nämä pian valmistuvat akateemikot ole koskaan elämässään tehneet ryhmätyötä. "Anna, mitä meidän pitää tehdä?" Käytännössä olen ohjannut, huolehtinut ja organisoinut tähän mennessä kaikilla kursseillani olleet työt. Ei siinä sinällään mitään, tykkään olla tiiminvetäjänä (voin varmistaa että kaikki menee niinkuin kuuluukin ja useimmiten minulla on paras organisointikyky), mutta se ylenpalttinen holhoaminen jota täällä joutuu suorittamaan ihan vain sen takia, ettei muiden mokailu johtaisi oman arvosanan alenemiseen, on kyllä rasittavaa. Melkein tulee epätoivo, että tätäkö se työelämä sitten tulee olemaan? Toivottavasti tulevaisuuden työkaverinit ovat hieman näitä nykyisiä yliopistokollegojani vastuullisempia, järjestelmällisempiä ja ihan muutenkin vain kypsempiä. Mutta minusta ainakin tulee vielä todella hyvä tiiminvetäjä ja johtaja, taidot kehittyy koko ajan!

Ensi sunnuntai merkkaa sitten viimeisen kuukauden alkamista täällä Koreassa! Nyt jälkikäteen tuntuu, että aika on kuin lentänyt, vaikka aluksi ajattelikin, ettei joulu voisi enää hitaammin tulla. Tämä tietenkin merkkaa myös sitä, että koulua on jäljellä neljä viikkoa joista viimeinen viikko on sitten loppukokeita. En ole turhan huolissani, midtermien tulosten perusteella (huonoin oli historiasta 77,5%, seuraavaksi huonoin markkinoinnin 86%) kaikki menevät läpi, eikä muulla olekaan sitten väliä koska ei näistä arvosanoja saisi vaikka haluaisikin.  Lisäksi stressitaso on lievittynyt sellaisen havainnon vuoksi, että maisterihaku on tänävuonna edellisvuotta myöhemmin, ja voin hoitaa sen sitten suurimmiltaosin Suomeen palattuani! Ei tarvitse reissun päällä alkaa miettimään tuota:)

Viimeviikonloppuna vietin melkoisesti aikaa lukemalla vanhoja sähköpostejani: etsiessäni meileista erästä osoitetta, törmäsin viesteihin, joita vaihdoin (lähinnä perheeni kanssa) edellisen vaihto-oppilas kokemukseni aikaan viitisen vuotta sitten. Mieleen palasi kasa kultaisia muistoja, sekä hyviä että huonoja, ja tajuntaan iski tiedostus siitä, miten paljon vaihto-oppilaana oppiikaan elämän eri puolista. Vaikka tietenkin kypsymistä on tapahtunut myös kyseisen vuoden jälkeen, se vuosi Illinoisissa on ehdottomasti ollut elämäni arvokkain henkisen kasvamisen vuoksi. Huomasin myös, että nyt täälläkin päin maailmaa viettämäni kuukaudet ovat kehittäneet ajatusmaailmaani paljon moninaisempaan suuntaan ja sitä pitää yhä vähempää asiaa täysin itsestäänselvyytenä. Koen olevani erittäin onnekas sen suhteen, että olen elämäni eri vaiheissa saanut mahdollisuuden nähdä ja kokea arkea muuallakin maailmassa. Ja vaikken missään ääriolosuhteissa olekaan ollut, niin Arman Alizadia (viimeisessä ristiretkessä) komppaan siinä, että jokaisen pitäisi viettää ainakin viikko jossain ihan täysin vieraassa paikassa eläen paikallisten arkea. Laittaa kummasti asioita uudenlaiseen perspektiiviin. Enkä nyt sano, ettenkö itsekin valittaisi jatkuvasti pienistäkin asioista (niinkuin esim. juuri äsken tuosta kouluasiasta), siinä on minullakin prepattavaa, mutta ainakin tunnen osaavani arvostaa elämän pieniäkin asioita enemmän kuin keskiverto länkkäri.
Toinen asia, minkä täällä on huomannut, ja mitä vasta kaukana poissa ollessa oppii arvostamaan, on perheen ja ystävien tuki. Kuten eräs toinen vaihto-oppilas sanoi, on ulkomailla ollessa aina loppuenlopuksi yksinäistä. Sitä kummasti huomaa kuinka paljon tarvitsee ihmistä jolle purkaa sydäntään vasta sitten, kun ei ole ketään kelle puhua: muutamassa kuukaudessa kun on lähes mahdotonta luoda syvällisiä ystävyyssunteita. Lisäksi tieto siitä, että on läheisten tuki ja luottamus takana, antaa voimia ja päättäväisyyttä jatkaa eteenpäin vaikka mikä tulisi vastaan. Siinäkin suhteessa olen äärettömän onnekas: minulla on vahva tukiverkosto johon kuuluu mahtava perhe ja ainutlaatuisia ystäviä.

Vaikka vaihdossa olemisen olettaisikin ensikädessä opettavan maan tapoja ja kulttuuria, niin opettaa se suurelta osin paljon myös ihmisestä itsestään. Täällä, kuten silloin Amerikassakin, on ollut ihan mahtavaa, mutta vielä mahtavampaa on palata kotiin ja nähdä oma täysin ainutlaatuinen kotoSuomi jälleen uusin silmin. Ei sitä jokapaikassa voi juoda samaa vettä kuin mitä käyttää käsien pesemiseen, löytää marketista helposti hammastanhaa, jonka maku ei ole "pine fresh" ja kävellä kadulla, kuin kuka tahansa heistä.

Loppuun vielä Fok_It strippi, joka ihan täydellisesti kuvaa meidän (erityisesti Aasiassa olevien ja vielä erityisemmin vaaleatukkaisten) vaihtarien arkea:

Puistoja ja kansallispuistoja

Eipä ole tullut vähään aikaan taas kirjoiteltua! Tuntuu, että koulu on vienyt nyt paljon enemmän aikaa (kaikki ryhmätyöt on tietenkin nyt loppuvuodesta) ja muutenkin on koko ajan aika poikki. Syksy on ehdottomasti täällä ja talvi tulossa, sen verran jäätävä ilma on lähes joka päivä! Lienee aika lopettaa tuo "tarvitsenko takkia ulkona vai en" pohdinta ja ihan suosiolla pukea takki ja hanskat päälle. Joku kevyt huivikin tulisi tarpeeseen, täytynee napata moinen matkaan joltain katukauppiaalta. Mutta oli jo aikakin tulla kunnolla kylmä, onhan sentään jo marraskuu!

Edellisen postauksen jälkeinen viikko oli kouluntäyteinen. Lauantaina oli viimeinen Korean Culture Exchange sessio (eka oli se Nanta rumpujen soitto ja toka oli kalligrafia) ja se oli kyllä aikamoista ajantuhlausta. Ensinnäkin, kuten edelliselläkin kerralla, meille oli kerrottu että tapaamispaikalla on oltava viimeistään siihen ja siihen aikaan, sillä paikkaan pitäisi mennä julkisilla. Molemmilla kerroilla odotettiin yli puoli tuntia myöhässä olevia osallistujia. Mun mielestä voidaan venailla se viisi minuuttia, mutta jos oikeasti on lähetetty viisi meiliä viikon aikana, että muistakaa tämä sessio ja muistakaa tämä aika, niin se on ihan oma moka jos myöhästyy ja missaa kaiken. Ärsyttävää meidän ajoissa olevien sitten odotella näitä myöhästelijöitä. Mutta pakko se on vain aina purra hammasta ja muistuttaa itseään, että ajantaju on kulttuureissa niin erilainen. Toisekseen, tälläkertaa ohjelma oli kehnosti järjestetty. Ensimmäinen ja toinen KCE oli ihan mahtavia, varsinkin se kalligrafia, mutta tämänkertainen aihe (kimchin teko ja hanbok) kuulosti kyllä mielenkiintoiselta, mutta oli kaikkea muuta kuin sitä. Kimchin tekeminen oli viisiminuuttinen, jossa hierottiin chilitahnaa kaaliin ja annettiin se kaali sitten ohjaajalle. That's it. Sitten vaihdettiin huonetta ja puettiin hanbokit päälle ja ihmeteltiin siinä sitten parikymmentä minuuttia, että mitäs nyt. Sellainen ohjelma siis. Odotin että olisin esimerkiksi kuullut jotain hanbokin historiasta, miksi se näyttää siltä miltä näyttää, ketkä niitä alunperin piti päällä, miten eri luokkiin kuuluvat ihmiset erotti toisistaan ja niin edelleen, mutta ei mitään. Kimchistäkin olisi ollut hauska kuulla jotain faktoja. No, tutustuinpa sentään paremmin yhteen kanssani samassa kerroksessa asuvaan tyttöön!

Sunnuntaina lähdettiin parin kaverin kanssa Seoulissa olevaan Bukhansanin kansallispuistoon. Korealaiset rakastaa retkeilyä ja vaellusta yli kaiken, onhan about 80% maasta vuoria, ja tänäkin sunnuntaina puolet Soulia oli suunnannut ihan samaan paikkaan kuin mekin. Siellä käytännössä kiivettiin vuorta ylös sievässä jonossa kuin pienet muurahaiset, joka oli kieltämättä aika huvittava kokemus. Tietenkin sitä suomalaisena ajattee, että luonnossa saa rauhoittua ja mieli ja sielu lepää, mutta täällä se ei mene ihan niin. Ihan samanlainen kuhina käy siellä vuorilla kuin millä tahansa Soulin kaduista.
Korealaisille on tyypillistä, että lähdetään vaeltamaan kunnon selviytymispakkaukset selässä. Kaikilla on sauvat mukana ja reppu täpötäynnä ruokaa. Jokaisella on toinen toistaan räikeämpi ulkoilutakki ja muutaman metrin välein löytyy aina seurue, jolla on pieni musiikkisoitin mukana ja josta kuuluu joko a) kansallislauluja b) räppiä tai c) piirrettyjen musiikkia. (En tiedä miten sitä muuten kuvailisi. Se on juuri sellaista mitä kuulee taustalla kun katsoo jotain älyvapaita lastenohjelmia. Vaikea ymmärtää miten joku oikeasti haluaa kuuntelemalla kuunnella moista!)
Reissu meni ihan mukavasti: pojat käytännössä juoksi vuoren ylös, me tytöt ihasteltiin maisemia ja otettiin rauhassa. Ei siellä ihan kamalasti joutunut kiroamaan paikallisten suurta lukumäärääkään. Ainoa etappi, jossa alkuasukkaat alkoi ottaa kunnolla kaaliin oli matka sinne ihan korkeimmalle huipulle. Meitä oli reissussa kaksi kappaletta molempien sukupuolien edustajia, ja olin ainoa, joka lähti yrittämään huipulle muiden todettua sen täysin mahdottomaksi. Ja siltä se kyllä aika ajoin tuntuikin. Siitä pisteestä, mihin muut jäivät minua odottamaan, alkoi "polku" joka oli pelkkää kalliota. Kallioon oli pystytetty köysikaiteita, joita pitkin sai aika ajoin hinata itsensä käsivoimilla ylöspäin. Polku oli todella kapea, ja välillä joutuikin pysähtymään ja päästämään muut ihmiset alas, sillä vierekkäin ei mahtunut turvallisesti kulkemaan. Kokemus oli kyllä yksi siisteimmistä ja kamalimmista ikinä. Jos sieltä olisi nimittäin pudonnut, niin selviytymismahdollisuudet olisivat olleet aika heikot. Lisäksi paikka kuhisi korealaisia, joista suurinta osaa ei yhtään kiinnostanut mikään muu kuin se, että he pääsivät ensimmäisinä kiipeämään huipulle asti.  Puristiin kaidetta kaksin käsin ja sain todellakin väistellä niitä täpötäysiä reppuja ja kävelysauvoja jatkuvasti. Pahimmista paikoista en pystynyt ottamaan kuvia, mutta seuraavat antaa toivottavasti edes vähän viitettä siitä, millainen kokemus se oli:

Tässä kohdin oli vielä kohtuullisesti tilaa.

Porukka ihan pokkana hyppi noiden köysikaiteiden toisellekin puolelle, jotta pääsisi etenemään nopeammin. Itse en olisi koskaan uskaltanut, ja typerää riskeerata oma terveys moisen takia. Lisäksi lähes joka kerta kun joku kiipesi toiselta puolelta ohi, saavutin hänet jossain kohtaa kun hän ei päässytkään enää eteenpäin väärällä puolella eikä toisaalta takaisinkaan "turvallisemmalle" puolelle väenpaljouden takia.

Ei haittaa vaikka lehdet olivat jo pudonneet puista: syksyinen värien kirjo täytti silti maisemat! 

Huipulla!

Mission "impossible" accomplished!

Enpä ole koskaan ennen ollut paikassa, jossa voi tulla samaan aikaan sekä korkean- että ahtaanpaikan kammoiseksi. Mieletön kokemus, mutta uudestaan en tuonne lähde, ihan vain sen väenpaljouden takia.

Tällä viikolla käytiin Soulin lyhtyfestivaaleilla. Ei kovinkaan kummoinen, hauska illanvietto silti. Väkeä taas riitti. On hauska huomata kuinka jokaisella länsimaalaisella on päiviä, jolloin korealaiset ja heidän määränsä vain tuntuu niin sietämättömältä. Useimmiten siihen on toki tottunut eikä se enää hetkauta, mutta aika ajoin jollakulla palaa käämi jota seuraa tajuton avautuminen kaikesta, mikä Koreassa on "vialla". Mukavaa huomata, ettei sitä todellakaan ole yksin moisten tuntojen kanssa, sopeutuminen on välillä vaikeaa kokeneimmallekin maailmanmatkaajalle.

Ja mikäli joku ei vielä Facebookissa bongannut tätä, niin täytyy täälläkin kertoa, kuinka tostaina minua odotti asuntolan aulassa näky, josta jokainen suomalainen vaihto-oppilas voi vain haaveilla:

Lauantaina pidettiin todellinen tyttöjen päivä Elsken kanssa. Mentiin shoppailemaan, käytiin kahvilla, syötiin hyvää ruokaa ja mentiin jälkkärille. Korealaisuus on osittain pureutunut minuun sillä tavalla, että huomaan usein kantavani jonkinnäköistä juomaa kädessäni tai norkoilevani kahvilassa (koulu)kirjan parissa. Kuten jo aiemmin olen maininnut, kahvilakulttuuri on täällä todella suuri juttu ja se selkeästi näkyy katukuvassakin lukuisten take-away kahvien muodossa. Monet paikat on täällä 247 auki, joten opiskelijat lähes asuvat niissä; ei ole ollenkaan tavatonta kulkea kahvilan ohi keskiviikkoyönä kello neljä aamulla ja nähdä kahvila täpötäynnä nuoria koulukirjojen parissa kahvi kädessä. Olen kovaa vauhtia muuttumassa yhdeksi heistä... No onneksi sentään vietän yöni edelleen nukkuen!

Elske ja meidän herkkujälkkäri! Paitsi tuo vihreä jäätelö. Pakko oli maistaa green tea makua, mutta en voi suositella.

Tänään meidän piti mennä yhteen kansallispuistoon vaeltamaan, mutta Elskellä oli sen verran kipeä olo, ettei viittitty sitten lähteä urheilemaan. Sen sijaan päätettiin lähteä yhden kaverin kanssa paikkaan nimeltä "The Garden of Morning Calm" joka sijaitsi about 50km Soulista jonnekin suuntaan. Tai tätähän emme tienneet ennen kuin vasta siellä. Matka ajaksi oli arvioitu 70 minuuttia ja luonnollisesti vajaan kolmen tunnin kuluttua (osan matkasta taksilla taitettuamme) päästiinkiin kyseiseen puutarhaan. Kaunista oli, mutta valitettavasti suurin osa puista oli jo pudottanut lehtensä ja lisäksi oli aivan helkkarin kylmä. Siis ihan oikeasti jäätävän viileää! Oltiin kyllä ehkä vähän heikosti varustauduttukin tälle reissulle, mutta puolustukseksemme pitää sanoa, että tämä oli ensimmäinen päivä, kun oikeasti oli ikävä peiton alle lämpimään. Eikä oltu osattu odottaa että matkantekokin sisältäisi suuren määrän kylmässä oleskelua ja odottelua. Päivä siis meni lähinnä matkanteossa, sillä itse puistossa vietettiin muutama tunti. Takaisin tultiin bussilla joka kippasi meidän jollekin asemalle ja josta suunnistettiin epämääräisten ohjeiden avulla keskellä-ei-mitään olevalle juna-asemalle. Ja epämääräisten sanon sen takia, että vanhemman herran viittoessa meille tietä hänen takanaan norkoava nuoriso pidätteli vaivoin nauruaan. Mutta minkäs teet kun kukaan ei puhu englantia ja meidänkin korea on vielä vähän hakusessa. Onnea oli kuitenkin matkassa ja löydettiin perille ja takaisin kotiin!

 

 

Kukat olivan kuitenkin edelleen täydessä loistossaan vuodenajasta huolimatta!

Tälläistä tälläerää. Enää kuusi viikkoa jäljellä Koreassa, niin se aika vain vierähtää! Seuraavaksi seikkailu jatkuukin Japaniin, jota odotan innolla! Mikäli jollakin on joku must see kohde mielessä (alue, kaupunki, paikka kaupungissa, ravintola, kahvila, katukoju...) niin muistakaa kertoa! Tähän loppuun voin sitten perinteen mukaan vähän kirota jälleen tätä asuintoveriani, joka veteli zetaa kun tulin takaisin ja ponnahti juuri pirteänä sängystä ylös koneelle. Itsehän olen menossa "julkaise" napin painamisen jälkeen itse untenmaille, onhan kello on puoli kaksitoista. Siis mikä toi Olivian unirytmi on oikeasti olevinaan...?

P.S. Viimeksi iloitsin liian aikaisin. Ilmeisesti "poikaystävä kaupungissa" tarkoitti sitä, että viikot tiiviisti huoneistossa, viikonloput poissa. Mutta ainakin olen saanut olla viikonloput rauhassa:)