Juuri mitään ei ole nyt edellisen postauksen jälkeen tapahtunut. Elämä rullaa normaalisti ja koulu painaa esitelmineen ja projekteineen päälle. Vaikkei työmäärä olekaan mitenkään järjetön, tekevät muut ihmiset kouluhommista ihan tajuttoman hankalia! Olen nyt kaksi presistä tehnyt (kaksi vielä edessä..) eikä näiden teko ole koskaan ollut a) näin helposta ja yksinkertaisista tehtävänannoista ja b) näin hiton vaikeeta! Jos olisin Mikkelissä, nämä meidän presikset oltaisiin tehty tunnissa tai parissa valmiiksi. Nyt kun ollaan täällä, niin meininki on se, että kun presis on määrätty maanantai-aamuksi (ja oman osuuteni valmistelin jo hyvissä ajoin), niin yksi lähettää kello viisi (yöllä) oman osuutensa ja toiseen ei ole saanut mitään yhteyttä, eikä hän ole viitsinyt seurata ryhmämme keskustelufoorumia, joten hän ei luonnollisesti tehnyt mitään. Kolmas ehdotti tapaamista puoli tuntia ennen luennon alkamista, ja lopputulos tietenkin se, että istun tapaamispaikassa yksin ja kiroan sitä, että olisi itsekin ollut mukava nukkua se puolituntia pidempään.
Eikä se toinenkaan esitelmä mitenkään paremmin mennyt, sitäkin kun porukka viitsi alkaa työstämään vasta viimehetkellä. Hankalaa tämmöiselle, joka tekee aina mieluiten asiat pois alta, niin ei stressaa. Eikä näitä hommia yhtään helpota se, ettei nämä pian valmistuvat akateemikot ole koskaan elämässään tehneet ryhmätyötä. "Anna, mitä meidän pitää tehdä?" Käytännössä olen ohjannut, huolehtinut ja organisoinut tähän mennessä kaikilla kursseillani olleet työt. Ei siinä sinällään mitään, tykkään olla tiiminvetäjänä (voin varmistaa että kaikki menee niinkuin kuuluukin ja useimmiten minulla on paras organisointikyky), mutta se ylenpalttinen holhoaminen jota täällä joutuu suorittamaan ihan vain sen takia, ettei muiden mokailu johtaisi oman arvosanan alenemiseen, on kyllä rasittavaa. Melkein tulee epätoivo, että tätäkö se työelämä sitten tulee olemaan? Toivottavasti tulevaisuuden työkaverinit ovat hieman näitä nykyisiä yliopistokollegojani vastuullisempia, järjestelmällisempiä ja ihan muutenkin vain kypsempiä. Mutta minusta ainakin tulee vielä todella hyvä tiiminvetäjä ja johtaja, taidot kehittyy koko ajan!
Ensi sunnuntai merkkaa sitten viimeisen kuukauden alkamista täällä Koreassa! Nyt jälkikäteen tuntuu, että aika on kuin lentänyt, vaikka aluksi ajattelikin, ettei joulu voisi enää hitaammin tulla. Tämä tietenkin merkkaa myös sitä, että koulua on jäljellä neljä viikkoa joista viimeinen viikko on sitten loppukokeita. En ole turhan huolissani, midtermien tulosten perusteella (huonoin oli historiasta 77,5%, seuraavaksi huonoin markkinoinnin 86%) kaikki menevät läpi, eikä muulla olekaan sitten väliä koska ei näistä arvosanoja saisi vaikka haluaisikin. Lisäksi stressitaso on lievittynyt sellaisen havainnon vuoksi, että maisterihaku on tänävuonna edellisvuotta myöhemmin, ja voin hoitaa sen sitten suurimmiltaosin Suomeen palattuani! Ei tarvitse reissun päällä alkaa miettimään tuota:)
Viimeviikonloppuna vietin melkoisesti aikaa lukemalla vanhoja sähköpostejani: etsiessäni meileista erästä osoitetta, törmäsin viesteihin, joita vaihdoin (lähinnä perheeni kanssa) edellisen vaihto-oppilas kokemukseni aikaan viitisen vuotta sitten. Mieleen palasi kasa kultaisia muistoja, sekä hyviä että huonoja, ja tajuntaan iski tiedostus siitä, miten paljon vaihto-oppilaana oppiikaan elämän eri puolista. Vaikka tietenkin kypsymistä on tapahtunut myös kyseisen vuoden jälkeen, se vuosi Illinoisissa on ehdottomasti ollut elämäni arvokkain henkisen kasvamisen vuoksi. Huomasin myös, että nyt täälläkin päin maailmaa viettämäni kuukaudet ovat kehittäneet ajatusmaailmaani paljon moninaisempaan suuntaan ja sitä pitää yhä vähempää asiaa täysin itsestäänselvyytenä. Koen olevani erittäin onnekas sen suhteen, että olen elämäni eri vaiheissa saanut mahdollisuuden nähdä ja kokea arkea muuallakin maailmassa. Ja vaikken missään ääriolosuhteissa olekaan ollut, niin Arman Alizadia (viimeisessä ristiretkessä) komppaan siinä, että jokaisen pitäisi viettää ainakin viikko jossain ihan täysin vieraassa paikassa eläen paikallisten arkea. Laittaa kummasti asioita uudenlaiseen perspektiiviin. Enkä nyt sano, ettenkö itsekin valittaisi jatkuvasti pienistäkin asioista (niinkuin esim. juuri äsken tuosta kouluasiasta), siinä on minullakin prepattavaa, mutta ainakin tunnen osaavani arvostaa elämän pieniäkin asioita enemmän kuin keskiverto länkkäri.
Toinen asia, minkä täällä on huomannut, ja mitä vasta kaukana poissa ollessa oppii arvostamaan, on perheen ja ystävien tuki. Kuten eräs toinen vaihto-oppilas sanoi, on ulkomailla ollessa aina loppuenlopuksi yksinäistä. Sitä kummasti huomaa kuinka paljon tarvitsee ihmistä jolle purkaa sydäntään vasta sitten, kun ei ole ketään kelle puhua: muutamassa kuukaudessa kun on lähes mahdotonta luoda syvällisiä ystävyyssunteita. Lisäksi tieto siitä, että on läheisten tuki ja luottamus takana, antaa voimia ja päättäväisyyttä jatkaa eteenpäin vaikka mikä tulisi vastaan. Siinäkin suhteessa olen äärettömän onnekas: minulla on vahva tukiverkosto johon kuuluu mahtava perhe ja ainutlaatuisia ystäviä.
Vaikka vaihdossa olemisen olettaisikin ensikädessä opettavan maan tapoja ja kulttuuria, niin opettaa se suurelta osin paljon myös ihmisestä itsestään. Täällä, kuten silloin Amerikassakin, on ollut ihan mahtavaa, mutta vielä mahtavampaa on palata kotiin ja nähdä oma täysin ainutlaatuinen kotoSuomi jälleen uusin silmin. Ei sitä jokapaikassa voi juoda samaa vettä kuin mitä käyttää käsien pesemiseen, löytää marketista helposti hammastanhaa, jonka maku ei ole "pine fresh" ja kävellä kadulla, kuin kuka tahansa heistä.
Loppuun vielä Fok_It strippi, joka ihan täydellisesti kuvaa meidän (erityisesti Aasiassa olevien ja vielä erityisemmin vaaleatukkaisten) vaihtarien arkea:
Eikä se toinenkaan esitelmä mitenkään paremmin mennyt, sitäkin kun porukka viitsi alkaa työstämään vasta viimehetkellä. Hankalaa tämmöiselle, joka tekee aina mieluiten asiat pois alta, niin ei stressaa. Eikä näitä hommia yhtään helpota se, ettei nämä pian valmistuvat akateemikot ole koskaan elämässään tehneet ryhmätyötä. "Anna, mitä meidän pitää tehdä?" Käytännössä olen ohjannut, huolehtinut ja organisoinut tähän mennessä kaikilla kursseillani olleet työt. Ei siinä sinällään mitään, tykkään olla tiiminvetäjänä (voin varmistaa että kaikki menee niinkuin kuuluukin ja useimmiten minulla on paras organisointikyky), mutta se ylenpalttinen holhoaminen jota täällä joutuu suorittamaan ihan vain sen takia, ettei muiden mokailu johtaisi oman arvosanan alenemiseen, on kyllä rasittavaa. Melkein tulee epätoivo, että tätäkö se työelämä sitten tulee olemaan? Toivottavasti tulevaisuuden työkaverinit ovat hieman näitä nykyisiä yliopistokollegojani vastuullisempia, järjestelmällisempiä ja ihan muutenkin vain kypsempiä. Mutta minusta ainakin tulee vielä todella hyvä tiiminvetäjä ja johtaja, taidot kehittyy koko ajan!
Ensi sunnuntai merkkaa sitten viimeisen kuukauden alkamista täällä Koreassa! Nyt jälkikäteen tuntuu, että aika on kuin lentänyt, vaikka aluksi ajattelikin, ettei joulu voisi enää hitaammin tulla. Tämä tietenkin merkkaa myös sitä, että koulua on jäljellä neljä viikkoa joista viimeinen viikko on sitten loppukokeita. En ole turhan huolissani, midtermien tulosten perusteella (huonoin oli historiasta 77,5%, seuraavaksi huonoin markkinoinnin 86%) kaikki menevät läpi, eikä muulla olekaan sitten väliä koska ei näistä arvosanoja saisi vaikka haluaisikin. Lisäksi stressitaso on lievittynyt sellaisen havainnon vuoksi, että maisterihaku on tänävuonna edellisvuotta myöhemmin, ja voin hoitaa sen sitten suurimmiltaosin Suomeen palattuani! Ei tarvitse reissun päällä alkaa miettimään tuota:)
Viimeviikonloppuna vietin melkoisesti aikaa lukemalla vanhoja sähköpostejani: etsiessäni meileista erästä osoitetta, törmäsin viesteihin, joita vaihdoin (lähinnä perheeni kanssa) edellisen vaihto-oppilas kokemukseni aikaan viitisen vuotta sitten. Mieleen palasi kasa kultaisia muistoja, sekä hyviä että huonoja, ja tajuntaan iski tiedostus siitä, miten paljon vaihto-oppilaana oppiikaan elämän eri puolista. Vaikka tietenkin kypsymistä on tapahtunut myös kyseisen vuoden jälkeen, se vuosi Illinoisissa on ehdottomasti ollut elämäni arvokkain henkisen kasvamisen vuoksi. Huomasin myös, että nyt täälläkin päin maailmaa viettämäni kuukaudet ovat kehittäneet ajatusmaailmaani paljon moninaisempaan suuntaan ja sitä pitää yhä vähempää asiaa täysin itsestäänselvyytenä. Koen olevani erittäin onnekas sen suhteen, että olen elämäni eri vaiheissa saanut mahdollisuuden nähdä ja kokea arkea muuallakin maailmassa. Ja vaikken missään ääriolosuhteissa olekaan ollut, niin Arman Alizadia (viimeisessä ristiretkessä) komppaan siinä, että jokaisen pitäisi viettää ainakin viikko jossain ihan täysin vieraassa paikassa eläen paikallisten arkea. Laittaa kummasti asioita uudenlaiseen perspektiiviin. Enkä nyt sano, ettenkö itsekin valittaisi jatkuvasti pienistäkin asioista (niinkuin esim. juuri äsken tuosta kouluasiasta), siinä on minullakin prepattavaa, mutta ainakin tunnen osaavani arvostaa elämän pieniäkin asioita enemmän kuin keskiverto länkkäri.
Toinen asia, minkä täällä on huomannut, ja mitä vasta kaukana poissa ollessa oppii arvostamaan, on perheen ja ystävien tuki. Kuten eräs toinen vaihto-oppilas sanoi, on ulkomailla ollessa aina loppuenlopuksi yksinäistä. Sitä kummasti huomaa kuinka paljon tarvitsee ihmistä jolle purkaa sydäntään vasta sitten, kun ei ole ketään kelle puhua: muutamassa kuukaudessa kun on lähes mahdotonta luoda syvällisiä ystävyyssunteita. Lisäksi tieto siitä, että on läheisten tuki ja luottamus takana, antaa voimia ja päättäväisyyttä jatkaa eteenpäin vaikka mikä tulisi vastaan. Siinäkin suhteessa olen äärettömän onnekas: minulla on vahva tukiverkosto johon kuuluu mahtava perhe ja ainutlaatuisia ystäviä.
Vaikka vaihdossa olemisen olettaisikin ensikädessä opettavan maan tapoja ja kulttuuria, niin opettaa se suurelta osin paljon myös ihmisestä itsestään. Täällä, kuten silloin Amerikassakin, on ollut ihan mahtavaa, mutta vielä mahtavampaa on palata kotiin ja nähdä oma täysin ainutlaatuinen kotoSuomi jälleen uusin silmin. Ei sitä jokapaikassa voi juoda samaa vettä kuin mitä käyttää käsien pesemiseen, löytää marketista helposti hammastanhaa, jonka maku ei ole "pine fresh" ja kävellä kadulla, kuin kuka tahansa heistä.
Loppuun vielä Fok_It strippi, joka ihan täydellisesti kuvaa meidän (erityisesti Aasiassa olevien ja vielä erityisemmin vaaleatukkaisten) vaihtarien arkea:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti