Kahden maailman välissä

Keskiviikkona suuntasin kohti ehkä Etelä-Korean suurinta turistinähtävyyttä, demilitarisoitua aluetta, eli Koreoiden rajaa. Maathan siis ovat virallisesti edelleen sodassa, sillä Korean sota päättyi vuonna 1953 tulitaukoon, ei rauhansopimukseen. Demilitarisoitu alue käsittää siis rajalta kaksi kilometriä kumpaankin suuntaan, ainakin virallisesti, ja kulkee rannikolta rannikolle. Totuus on, että monessa kohtaa alue on paljon kapeampi, ajettiin bussilla esimerkiksi sellaisen kohdan ohi, josta pystyi näkemään joen yli pohjoiskorealaiseen kylään. Koreoiden raja meni joen keskellä ja siitä demilitarisoidun vyöhykkeen rajalle oli noin 400 metriä. Miltäköhän tuntuisi asua siellä kylässä, ilman ruokaa, tai itseasiassa ilman mitään, ja nähdä kuin joen toisella puolella etelän naapurit ajavat joka aamu töihin uusilla autoillaan.

Olin varannut itselleni kokopäivämatkan, joka käsitti kolmannen tunnelin, Dora observatorion, Dorasan aseman, lounaan ja Panmunjeomissa Joint Security Area:lla (JSA) vierailun. Omatoimireissuja rajalle ei sattuneesta syystä voi tehdä (paikka on mm. yksi maailman suurimmista miinakentistä), joten matka pitää aina varata matkatoimiston kautta. Yleensä järkätään noita kokopäivän matkoja ja myös puolipäivämatkoja: aamupäivän reissu käsittää kaiken paitsi lounaan ja Panmunjeomin ja iltapäiväreissu taas käsittää vain nuo kaksi viimeistä. Aamulla tapaamispaikkaan kävellessä lähinnä jännitti, että odottaako siellä kukaan, sillä matkan varaus oli mennyt suurinpiirtein näin:

Anna: Hei! Haluaisin varata kokopäivämatkan DMZ:lle sinä ja sinä päivänä. Onhan kierros varmasi englanniksi? Onko mahdollista maksaa matka oppaalle käteisellä?

Matkanjärjestäjä: Hyvä Anna, valitettavasti tuona päivänä ei ole matkoja, kävisikö jokin näistä päivistä? Kierros on englanniksi, käteisellä maksaminen onnistuu!
A: Valitettavasti tuo päivä ei käy, entäs tämä päivä?
M: Tuo käy hyvin. Matkan voi siis maksaa kolmella tavalla, laittamalla rahat tänne tilille, maksamalla luottokortilla tai maksamalla PayPall tilille.

A: Hei! Sain aikaisemmin tiedon, että matkan voi maksaa käteisellä, eikö tämä olemaan mahdollista?
M: Voit maksaa käteisellä! Pelkäämme kuitenkin, että et ilmaannukaan paikalle, siksi haluamme maksun etukäteen.

A: Eli siis minun pitää maksaa etukäteen, ENKÄ voi maksaa käteisellä? Voisittekö siinätapauksessa antaa minulle kiinteän euromääräisen summan, sillä valuuttakurssit vaihtelevat päivittäin, eikä raha siirry ulkomaalaiselta tililtä hetkessä, joten haluan varmistaa että saatte oikean summan kerralla.

M: Hyvä Anna, voitte maksaa x määrän dollareina.

A: Olisko mahdollista saada euromääräinen summa? Kuten kerorin, olen Suomesta, eikä meillä ole dollareita.

M: Voitte maksaa x määrän dollareita matkapäivänä oppaalle. (WTF?!)

A: Eli siis voin maksaa käteisellä? Maksaisin mieluusti Korean woneilla, sillä en pysty nostamaan dollareita täällä automaatista.

M: Hyvä Anna, ette pysty nostamaan täällä dollareita, siksi voittekin maksaa matkan woneilla.

Ja tuo oli lyhennetty versio, joten hieman jänskätti miten asia nyt oli hoidettu. Onnekseni ilmoittautumiseni oli mennyt perille, ja minua osattiin odottaa! Tosin bussissa, kun olin maksamassa matkaa, minulta pyydettiin 135 000 wonia, vaikka summaksi oli ilmoitettu 120 000 wonia. Näytin heille saamani sähköpostin, ja pääsin siis 15 000 halvemmalla matkaan, kuulema toimistohenkilö oli sekoillut omiaan (en ihmettele ton kirjeenvaihdon jälkeen..). Hyvä minulle! 

Ja matka alkoi! Ensiksi ajettiin puolisentuntia demilitarisoidun alueen rajalle. Se on siis todellä lähellä Soulia, ja että kun säikähdin kun olin lukemassa esitettä ja katsahdin ylös ja näin tuiman sotilaan tuijottavan minua. Olivat tulleet tarkistamaan, että kaikilla oli passit mukana. Alue on todella tarkkaan vartioitu, sotilaita joka kulmassa eikä ilman passia pääse sisälle (aina ei kuulema tarkisteta, mutta periaatteessa ei pääse). Ajettiin ensiksi Freedom Villageen, jota pidemmälle ei omalla autolla pääse. Siellä on lähes joka viikonloppu jonkinlainen tapahtuma, joka useimmiten liittyy jotenkin rauhan sanomaan. Siellä oli parikymmentä minuuttia vapaa-aikaa, ja päästiin napsimaan kuvia tärkeistä paikoista. 

Korean sodan aikainen veturi. 

Freedom bridge. Tuon yli vaihdettiin sotavankeja sodan päätteeksi. Etelästä pohjoiseen yli 75 000 mutta pohjoisesta etelään vain vajaa 13 000.

Rauhan kello. Esimerkiksi uutenavuotena ihmiset kerääntyvät tähän kylään juhlimaan kuuntelemaan kun kelloa soitetaan rauhan symbolina. Käytännössä korealaiset haluavat yhdistymistä ja rauhaa, mutta toisaalta etenkin nuoret vastustavat tätä, sillä he pelkäävät oman tulevaisuutensa puolesta: huolenaiheina mm. mitä maan taloudelle kävisi ja mitä jo nyt harvoille työpaikoille kävisi kun populaatio kasvaisi valtavasti? Pohjoinenhan ei ainakaan heti avaisi uusia työmahdollisuuksia, ellei yliopistokoulutetut haluasivat mennä kaivoksiin töihin. Epäilen.

Tämän jälkeen lähdettiin kohti kolmatta tunnelia. Korean sodan jälkeen demilitarisoidulta alueelta on löydetty neljä tunnelia, joita pohjoiskorealaiset ovat kaivaneet todennäköisesti hyökätäkseen niiden kautta etelään. Tunnelit on nimetty löytämisjärjestyksessä, tämä kolmas löydettiin vuonna 1978. Muut ovat löydetty vuosina 1974, 1975 ja 1990. Noina aikoina kun ei vielä ollut teknologiaa paikantaa tunneleita, Pohjois-Koreasta paenneet asukkaat toimivat tärkeinä lähteinä niiden paljastamisessa. Kun joku kertoi että about tässäkohtaa on kaivettu tunnelia, niin eteläkorealaiset asensivat vedellä täytettyjä putkia maahan, ja kun ne dynamiitin takia räjähtivat, oli helppo paikantaa missä tunneli sijaitsi. Nykyään nämä tunnelit on tukittu, mutta uskotaan että niitä on vielä kymmeniä lisää. Pohjoiskorealaiset perustelivat tunnelin kaivamista sillä, että he olivat löytäneet hylätyn hiilikaivoksen. Tosiasiassa tunnelien seinät ovat lähes pelkästään graniittia, mutta niiden päälle oli sivelty hiilipölyä pohjoiskorealaisten toimesta. Käveltiin loivaa alamäkeä kunnes oltiin noin 73 metriä maan alla ja päästiin kävelemään vielä parisataa metriä, kunnes ensimmäinen noin metrin levyinen seinä tuli vastaan. Niitä on kuulema yhteensä kolme, tässä ensimmäisessä oli ovi, mutta kahdessa seuraavassa ei ole. Tunneli oli aika matala, piti olla kypärät päässä ettei sattuisi pään kolahtaessa kattoon. Jossain kohdissa pystyin kävelemään suorana, mutta lähinnä joutui itsekin kävelemään kyyryssä ja olen vielä aika lyhyt! Kuvia siellä ei saanut ottaa ollenkaan.

Tämän jälkeen matkattiin Dora observatorioon, josta näki Pohjois-Korean puolelle kiikareilla. Tässäkin oli kuvauskielto, maassa oli keltainen viiva jonka yli mentäessä ei saanut enää ottaa kuvia. En oikein tiedä miksi, perusteluna ilmeisesti että jos sinä näet Pohjois-Korean he näkevät myös sinut. No, ei siinä viitsinyt edes yrittää, sen verran tuimia olivat ne sotilaat jotka vartioivat turistilaumaa. Näkymä oli kuitenkin aika hieno. Kiikarilla näin jopa pikkuriikkisiä Pohjois-Korean sotilaita käyskentelemässä omalla tarkkailuasemallaan, joka on muuten 40 metriä rajasta! Meillä kävi vielä todella hyvä tuuri sillä sää oli pilvetön ja kirkas. Varsinkin kun edellisenä päivänä oli  ollut sateista ja pilvistä. Näkymä oli siis todella hyvä. En googlettamallakaan löytänyt hyvää kuvaa, mutta käytännössä näkyi siis Etelä-Korean lippu ja toisella puolelle Pohjois-korean lippu. Etelä-korean lippu oli pystytetty ensin 100 metrin korkeuteen, ja tietenkin tämän jälkeen pohjoisen oli pistettävä paremmaksi: heidän lippunsa liehui 160 metrissä, ja on näinollen yksi maailman korkeimmista lipputangoista. Yksi sotilas kertoi meille, että monet kysyvät miksei Etelä-Korea rakenna vileä korkeampaa lipputankoa, ja vastaus oli hyvin fiksu: koska pohjoinen tekisi vielä korkeamman ja se olisi siis täydellistä resurssien tuhlaamista. Lisäksi Koreassa numero 100 symboloi täydellisyyttä, joten heitä ei pohjoisen lipun korkeus kiinnosta.

Parasta mitä sain oman kameran zoomilla napattua. Jos olisi todella pitkä ja omistaisi hyvän kameran niin saisi varmasti jopa ihan hyviä kuvia. Tässä kuitenkin näkyy etelän lippu.

Dora observatoriosta lähdettyämme menimme Dorasan asemalle, jonka rakentaminen oli aloitettu kymmenisen vuotta sitten. 2000-luvun alussa Etelä-Korealla oli idea jälleenrakentaa sodassa tuhoutunut junarata niin, että etelästä pääsisi pohjoisen kautta mantereelle. Käytännössähän ilman Pohjois-Korean apua Etelä-Korea on kuin saari, minnekään ei pääse muuta kuin laivalla tai lentämällä. Pohjois-Korea itseasiassa suostui tähän ja jälleenrakentaminen aloitettiin. Ideana oli, että Etelä-Korealaiset pääsisivät esimerkiksi Kiinaan käymään helpommin junalla, ja teollisuus saisi junayhteyden Eurooppaan. Junarata saatiin valmiiksi Gaesongiin asti, josta lähti sitten jo toimiva junarata eteenpäin. Junaa ehdittiin testata muutamaan otteeseen Pyongyangiin asti ja ajatuksena oli avata se vuonna 2008 Pekingin olympialaisia varten. Kuitenkin vuonna 2008 vaihtui hallitus, eikä uusi hallitus pitänytkään tästä ajatuksesta, joten idea pistettiin jäihin. Varmasti todella turhauttavaa: kaikki oli valmiina, lahjoittajiakin oli niin paljon, mutta rataa ei koskaan päästy virallisesti avaamaan. Nyt Dorasan asema seisoo tyhjillään odottaen, että josko se jonain päivänä olisi pohjoiskorealaisten ensimmäinen pysähdys Etelä-Koreassa. 

Lahjoittajien nimet. Niitä oli niin paljon! Tuhannet olivat innoissaan ajatuksesta, mutta ei.

Varmasti maailman siistein asema. Sotilaat vartioivat ettei ilman lippua pääse raiteille.

Lippu Pyongyangiin. Maybe some day...

Tästä puolikkaan kierroksen varanneet lähtivät sitten takaisin Souliin ja me kokopäiväkierrokselaiset vaihdettiin bussia. Ensin lounaalle, ihan tajuttoman hyvää bulgogi (lihaa erityisessä makeahkossa marinadissa) nuudeli keittoa. Sitten kohti Camp Bonifasia! Passit tarkastettiin kahteen kertaan, ensin että ne oli mukana ja toisen kerran ihan kunnolla. Kaikkien muiden passit oli ok, mutta minun passin kanssa kesti aika kauan ennen kun sain sen takaisin. En tiedä mikä siinä oli, mutta alkoi jo hieman jännittää että pääsisiko ollenkaan portista sisään. Missään ei saanut liikkua yksin ja meidän laitettiin parijonoon seuraamaan kersantti Parkkia (jokatoisen sukunimi on täällä Park) joka johti meidän sinne mitä saatiin nähdä. Ensiksi meidät kuitenkin laitettiin allekirjoittamaan se kuuluisa suostumus, ettei kukaan ole vastuussa mistään mitä meille saattaa käydä. Ajettiin armeijan busseilla ihan rajan tuntumaan.

Tältä näytti. Valkoinen talo on Pohjois-Korean puolta. Siniset rakennukset ovat YK:n ja vasemmanpuoleinen on neuvotteluhuone, jonne etelä ja pohjoinen kokoontuvat tarvittaessa sopimaan tärkeistä asioista. Noiden molemmilla puolilla oli vielä harmaat rakennukset jotka kuuluivat Pohjoiselle. Kuvassa näkyy vain Etelä-Korean sotilaita, eli en nähnyt ollenkaan pohjoiskorealaisia sitä kiikarointia lukuunottamatta:( Ilmeisesti sotilaat tulevat ulos vain, kun heidän pitää suojella siviilejä, ja koska pohjoisella ei ollut tällä hetkellä turistiryhmää ihmettelemässä, eivät he vaivautuneet ulos. Mikäli he olisivat olleet ulkona, olisivat he seisoneet ihan rajan vieressä tuijotten toisiaan.

Ja tämä oli muuten ainut kuvakulma mistä kuvia sai ottaa. Etelä-Koreaan päin ei saanut kvuata ollenkaan, vain kuvissa piti ainoastaan näkyä Pohjois-Korea. Syynä oli, että mikäli laittaisimme kuvia internetiin, niin pohjoiskorealaiset saattaisivat saada siitä sitten jotain etua, kun näkisivat minkälaista täällä on. Ymmärrän tuon säännön vähän sisemmällä demilitarisoidulla alueella, mutta siis kyllähän he voivat kiikaroida omalta puoleltaan tänne ihan kuinka paljon vain haluavat. Siksi kuulosti hassuta, ettei tuosta saanut ottaa kuvia mihinkään muuhun suuntaan. Ainoa asiahan, mitä sieltä ei näe, on miltä pohjoisen rakennukset näyttää täältä katsottuna!

Neuvotteluhuoneen sisällä. Raja kulkee tarkalleen tuon lipun kohdalla, elin otan kuvaa seisoen molemmissa Koreoissa.

Hieman väkinäinen hymy saattaa johtua siitä, että tuo sotilas oli oikeasti oikea ihminen. Ei olisi heti uskonut, niin jämäkästi ja vakavasti he seisoivat paikoillaan. Vaikkei ollut mitään pelättävää, niin oli tuo jotenkin kuumottava tilanne! Tässä olen muuten Pohjois-Korean puolella, ja se olikin sitten ainut paikka missä sinne puolelle pääsi. Olin ajatellut, että ulkonakin olisi voinut käydä mutta ei. Ei siis loppuenlopuksi kamalan jännittävä reissu.

Sotilaat seisoivat puoliksi talojen takana, jotta ammuttaessa he pääsisivät nopeammin turvaan ja voisivat aloittaa vastatulen. Keskellä oli kuitenkin yksi sotilas, sillä jonkun on nähtävä koko kuva. Aseellisen konfliktin sattuessa hän siis uhraisi henkensä. Toinen kuva allekirjoitetusta "olen vastuussa itsestäni" lapusta.

Että sellainen reissu tuli tehtyä. Pakkohan tuolla oli käydä, mutta loppuenlopuksi olin vähän pettynyt, olin odottanut jotain vähän jännittävämpää ja jotain oikeasti pohjoiseen liittyvää. Mutta onneksi kuitenkin olin ottanut kokopäiväreissun, sillä aamupäiväryhmäläisethän eivät edes menneet lähellekään rajaa, ja iltapäiväläiset eivät nähneet mitään muuta, kuin nuo talot ja sotilaat. Jotenkin tämä reissu innoitti lähtemään ihan itse Pohjois-Koreaan, ja merkkaankin sen nyt to do listaan. Niihinkin pakettimatkoihin kuuluu aina rajalla käynti, joten tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten erilaisia kyseiset retket ovat! Ehkä toteutan tämän sitten muutaman vuoden päästä kun on rahaa (ja toivottavasti aikaa!)

Tälläistä täällä tältäerää. Kohtahan oon nähnyt jo kaiken näkemisen arvoisen! Vielä pari kuukautta Koreassa jäljellä ja sitten vähän Aasian matkailua. Ensi viikolla on koulussa jo Midtermit! Nopeasti se aika loppuenlopuksi menee, puolessavälissä jo mennään! Sitä seuraavalla viikolla on ensimmäinen kerta, kun on koko viikko koulua! Tähän mennessä en ole vielä vissiin kertaakaan ollut kokonaista viikkoa koulussa, aina on osunut joku loma viikonpäiväksi tai tunnit muuten vaan peruttu. Mitenköhän kestän?