TJ 8

Viimeinen täysi viikonloppu Soulissa meneillään ja miten kaikki viettävät sen? No tietenkin lukemalla ensi viikon loppukokeisiin. Aikani täällä alkaa siis olla lopussa ja päätin paeta kamalinta-final-esseetä-ikinä tänne bloggeriin vähän kirjoittelemaan. Ja kauheimmalla esseellä ikinä tarkoitan mun Media Communication in Korea -kurssia, jonka final paper käsittää neljä tehtävää. Ekassa tehtävässä on viisi osiota, toisessa neljä, kolmannessa kolme ja neljännessä yksi. Lisäksi kolmannen tehtävän kolmannessa kohdassa on kolme alatehtävää. Toisin sanoen aivan liikaa tekemistä yhdelle kurssille viikossa (tai alle, ottaen huomioon että pitäisi ehtiä lukea niihin muihinkin kokeisiin..). Ja tämän lisäksi aihe ei ole mulle mikään maailman ihanin: K-pop ja Korealaiset draamat! Yhdessä tehtävässä meidän pitää katsoa korealaista draamaa ja huomioida miten Kungfutselaisuus näkyy niissä ja verrata sitä lansimaihin. Lisäksi pitää kirjoittaa K-popin historiasta, kertoa miksi se on niin suosittua (ei mitään hajua, itse en voi sietää) ja sisällyttää vielä jotain bändejä näihin vastauksiin. Eilisen käytin lähes kokonaan siihen että epätoivoisesti yritin etsiä suosituimpia bändejä ja keksiä mitä eroa niissä on. Ja siis loppuenlopuksi kaikki bändit ja artistit ovat kolmen suuren musiikkifirman tuotteita, joten samankaltaisuudelta ei voi välttyä! Systeemi toimii niin, että potentiaaliset (eli hyvännäköiset) lapset otetaan firmojen siipien suojaan jopa alle kymmenenvuotiaina, ja heitä koulutetaan muutamasta kuukaudesta kahdeksaan vuoteen useita tunteja päivässä. Koulussa saa käydä, mutta muuten onkin sitten harjoiteltava laulua, tanssia, kieliä ja julkista puhumista koko loppupäivä, aikaisimmillaan kotiin pääsee iltakymmeneltä. Jos perhe sattuu asumaan kauempana tästä laitoksesta, kotiin ei pääse ollenkaan. Ehkä about noin 10% näistä kandidaateista pääsee koskaan esiintymislavalle asti, eikä suosio tietenkään ole taattu. Suurin osa siis uhraa koulutuksensa ja koko nuoruutensa musiikkibisnekselle saamatta loppuenlopuksi mitään. Kännyköitä ei saa olla, seurustelu on kiellettyä, kaikkea kontrolloidaan. Ja tämä jatkuu niin kauan kuin olet mukana bisneksessä, eli nykyisilläkään tähdillä ei ole paljoa sanomista omasta elämästään. Bändeissä on usein paljon jäseniä, jopa yli 10, ja kaikilla on oma rooli (päälaulaja, räppäri, tanssija, johtohahmo..) jotta jokaiselle fanille löytyisi se oma lemppari. K-pop on raakaa bisnestä!

Tänää vuorossa on vielä tuskallisempi osuus, eli sen draaman katsominen! Yritin lukea joitakin tiivistelmiä, mutta niistä saa aika huonosti käsityksen niistä Kungfutselaisista arvoista. Pakko kai se on vain katsoa jotain sarjoja... En vain ymmärrä miten jotkut  jaksaa katsoa niitä! Korealaiset draamat on niin lapsellisia ja viattomia ja aina samanlaisia! Mitä olen tähän mennessä opiskellut, niin käytännössä kaikki korealaiset draamat menee about näin: Rikkaat on aina pahoja ja köyhät hyviä. Perhesuhteet ovat monimutkaisia, jostain löytyy kauan kateissa ollut lapsi ja äidit (ja äitipuolet) ovat siis aivan kamalia. Aina. Rikkaat komeat miehet eivät koskaan kiinnostu rikkaisia kauniista naisista vaan köyhästä tytöstä, joka todennäköisesti joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää muistinsa. Silloin hänet aina kannetaan sairaalaan, ambulansseja ei käytetä ikinä. Rikas mies rakastuu köyhään tyttöön, mutta jollakin muulla on tunteita häntä kohtaan. Seuraa kolmiodraama. Rikas mies ja köyhä tyttö saavat toisensa. Köyhempi mies jää rannalle ruikuttamaan. Aina. Myöhemmin köyhällä tytöllä todetaan syöpä ja tämä kuolee. On myös hyvä muistaa, että jos tyttö suuttuu sinulle niin riittää että juokset tämän perään ja nappaat häntä kädestä. Silloin tyttö ei enää ole vihainen tai yritä juosta pois. Jos haluat olla tunnistamaton, käytä hattua. Ainoa tapa olla vastaanottamatta puheluita on ottaa akku pois kännykästä (too bad, iPhonen käyttäjät!).
Ja vaikka kaikki draamat noudattaa enemmän tai vähemmän tätä kaavaa, niin silti niihin koukuttuu niin moni. Täällä huoneistossakin joka keskiviikkoilta keittiö/olohuoneesta kuuluu tasaisin väliajoin hyvteeristä kiljuntaa. Mikäli siellä tapatuu pieni räjähdys, niin tietää että nyt tapahtui se suurin ja rohkein asia, mitä Korealaisissa draamoissa voi koskaan tapahtua: viaton pieni pusu! Mitään suurempaa on melko turha odottaa, täällä videomateriaaleille on asetettu julkaisukielto vähemmästäkin. Musiikkivideoita on esimerkiksi kielletty seuraavista syistä: laulaja juoksi keskellä autotietä, laulajalla ei ollut turvavyötä (rikkoi Korean liikennesääntöjä), musiikkivideossa tanssittiin bussissa ja kaduilla (sopimatonta käytöstä), laulussa ilmeni sana "crack", laulussa sanottiin "under my skin" (muistaakseni jälkimmäinen sallittiin kun sanat vaihdettiin "under my sky"), ja jopa PSY:n Gentleman musiikkivideo kiellettiin televisiosta sillä PSY "väärinkäytti julkista omaisuutta" (potkaisi 'no parking' tötsää kadulla). Käytännössä vissiin yhtäkään Amerikkalaista musiikkivideota ei siis saa näyttää täällä?

Kyllä täällä noita kummia juttuja riittää, Korea on ristiriitainen maa...

Eilen käytiin katsomassa Hobitti! Jos et ole vielä nähnyt, niin mene! Se oli aivan mahtava ja nyt seuraa jälleen vuoden tuska kolmasosaa odotellessa! Kuukausi sitten käytiin katsomassa Thor 4DX, eli siis tavallisen 3D:n lisäksi siinä oli muitakin efektejä: penkit liikkui, välillä ilmaan tuli maisemaan sopiva tuoksu, vesisuihku naamaan, isku selkään... Oli kyllä ihan siistiä:)

 

Meidän Hobitti lippu. Korealaisilla on näköjään vähän enemmän tunteja vuorokaudessa...

Olin muuten tuossa itsenäisyyspäivänä katsomassa Yhdysvaltojen varapresidentin Joe Bidenin puhetta meidän koululla! Jostain syystä hän oli päättänyt Korean vierailun aika tulla pitämään meidän koululle puheen ja onneksi ehdin saada lipun sinne, sillä paikat oli rajalliset. Meille tehtiin mittava turvatarkastus ja passitkin katsottiin kahteen kertaan (ensimmäisen kerran jo päiviä ennen jotta tiedot saatiin toimitettua suurlähetystöön etukäteen) ja sitten vielä saliin mentäessä. Meidät läpivalaistiin ja laukut tutkittiin ihan perinpohjin (jopa mun lompakon sisus tarkistettiin!). Puhe oli melkoisen amerikkalainen. Aiheen piti olla Amerikan ja Etelä-Korean suhteista, mutta lähinnä kuuli sitä, miten Amerikkalaiset auttaa ja ovat aina auttaneet Koreaa valittamatta, ja kuinka hieno maa Amerikka on, ja kuinka meidän pitää yhdessä näyttää Kim Jong-Unille, että sen peli ei vetele. Välissä kuuli toki mainintoja Etelä-Koreasta, Japanista ja Kiinastakin, mutta pääasiallinen fokus tuntui olevan Amerikan mahtavuudessa. Kuitenkin mielenkiintoinen kokemus!

Oltin myös pari viikkoa sitten joulumarkkinoilla! Harmikseni Suomi oli edustettuna vain perjantaina ja me mentiin lauantaina, mutta sainpas sentään glögiä saksan ja piparkakkumausteilla maustettuja vohveleita Saksan teltalta ja makkaraa Ranskasta! Nam! Toisaalta Suomen teltalla oli kuulemani mukaan vain Kossua, joten ei se loppuenlopuksi sitten harmittanut niin paljoa.

Me ja erityisen huono joulupukki! (olisi sitä voinut nyt vähän joulumarkkinoille panostaa...)

Siinä olikin aika pitkälti se, mitä täällä on nyt tullut loppuaika tehtyä syömisen ja yleisen hengailun lisäksi. Viikko enää jäljellä ennen Japanin matkaa. Jotenkin on aika uupunut olo ja haluaisi kotiin hengähtämään ennen uutta reissua, mutta innoissani olen silti! Kaikki hotellit on varattu ja reitit suunniteltu, enää pitää vaan Japanissa kipittää varaamaan junaliput, matkustan nimittäin juuri uudenvuoden lomien aikaan ja saattaa olla aika täyttä... Tuntuu että aika hektinen reissu tulee olemaan, mutta pääsenpähän sitten Singaporeen rentoutumaan oikein kunnolla! Pitää vaan toivoa ettei sada ihan kokoaikaa!

Katsellaan miten ehdin sitten reissun päältä kirjoittamaan! Ihanaa joulunalusaikaa kaikille!

Vähän valitusta ja pohdintoja

Juuri mitään ei ole nyt edellisen postauksen jälkeen tapahtunut. Elämä rullaa normaalisti ja koulu painaa esitelmineen ja projekteineen päälle. Vaikkei työmäärä olekaan mitenkään järjetön, tekevät muut ihmiset kouluhommista ihan tajuttoman hankalia! Olen nyt kaksi presistä tehnyt (kaksi vielä edessä..) eikä näiden teko ole koskaan ollut a) näin helposta ja yksinkertaisista tehtävänannoista ja b) näin hiton vaikeeta! Jos olisin Mikkelissä, nämä meidän presikset oltaisiin tehty tunnissa tai parissa valmiiksi. Nyt kun ollaan täällä, niin meininki on se, että kun presis on määrätty maanantai-aamuksi (ja oman osuuteni valmistelin jo hyvissä ajoin), niin yksi lähettää kello viisi (yöllä) oman osuutensa ja toiseen ei ole saanut mitään yhteyttä, eikä hän ole viitsinyt seurata ryhmämme keskustelufoorumia, joten hän ei luonnollisesti tehnyt mitään. Kolmas ehdotti tapaamista puoli tuntia ennen luennon alkamista, ja lopputulos tietenkin se, että istun tapaamispaikassa yksin ja kiroan sitä, että olisi itsekin ollut mukava nukkua se puolituntia pidempään.

Eikä se toinenkaan esitelmä mitenkään paremmin mennyt, sitäkin kun porukka viitsi alkaa työstämään vasta viimehetkellä. Hankalaa tämmöiselle, joka tekee aina mieluiten asiat pois alta, niin ei stressaa. Eikä näitä hommia yhtään helpota se, ettei nämä pian valmistuvat akateemikot ole koskaan elämässään tehneet ryhmätyötä. "Anna, mitä meidän pitää tehdä?" Käytännössä olen ohjannut, huolehtinut ja organisoinut tähän mennessä kaikilla kursseillani olleet työt. Ei siinä sinällään mitään, tykkään olla tiiminvetäjänä (voin varmistaa että kaikki menee niinkuin kuuluukin ja useimmiten minulla on paras organisointikyky), mutta se ylenpalttinen holhoaminen jota täällä joutuu suorittamaan ihan vain sen takia, ettei muiden mokailu johtaisi oman arvosanan alenemiseen, on kyllä rasittavaa. Melkein tulee epätoivo, että tätäkö se työelämä sitten tulee olemaan? Toivottavasti tulevaisuuden työkaverinit ovat hieman näitä nykyisiä yliopistokollegojani vastuullisempia, järjestelmällisempiä ja ihan muutenkin vain kypsempiä. Mutta minusta ainakin tulee vielä todella hyvä tiiminvetäjä ja johtaja, taidot kehittyy koko ajan!

Ensi sunnuntai merkkaa sitten viimeisen kuukauden alkamista täällä Koreassa! Nyt jälkikäteen tuntuu, että aika on kuin lentänyt, vaikka aluksi ajattelikin, ettei joulu voisi enää hitaammin tulla. Tämä tietenkin merkkaa myös sitä, että koulua on jäljellä neljä viikkoa joista viimeinen viikko on sitten loppukokeita. En ole turhan huolissani, midtermien tulosten perusteella (huonoin oli historiasta 77,5%, seuraavaksi huonoin markkinoinnin 86%) kaikki menevät läpi, eikä muulla olekaan sitten väliä koska ei näistä arvosanoja saisi vaikka haluaisikin.  Lisäksi stressitaso on lievittynyt sellaisen havainnon vuoksi, että maisterihaku on tänävuonna edellisvuotta myöhemmin, ja voin hoitaa sen sitten suurimmiltaosin Suomeen palattuani! Ei tarvitse reissun päällä alkaa miettimään tuota:)

Viimeviikonloppuna vietin melkoisesti aikaa lukemalla vanhoja sähköpostejani: etsiessäni meileista erästä osoitetta, törmäsin viesteihin, joita vaihdoin (lähinnä perheeni kanssa) edellisen vaihto-oppilas kokemukseni aikaan viitisen vuotta sitten. Mieleen palasi kasa kultaisia muistoja, sekä hyviä että huonoja, ja tajuntaan iski tiedostus siitä, miten paljon vaihto-oppilaana oppiikaan elämän eri puolista. Vaikka tietenkin kypsymistä on tapahtunut myös kyseisen vuoden jälkeen, se vuosi Illinoisissa on ehdottomasti ollut elämäni arvokkain henkisen kasvamisen vuoksi. Huomasin myös, että nyt täälläkin päin maailmaa viettämäni kuukaudet ovat kehittäneet ajatusmaailmaani paljon moninaisempaan suuntaan ja sitä pitää yhä vähempää asiaa täysin itsestäänselvyytenä. Koen olevani erittäin onnekas sen suhteen, että olen elämäni eri vaiheissa saanut mahdollisuuden nähdä ja kokea arkea muuallakin maailmassa. Ja vaikken missään ääriolosuhteissa olekaan ollut, niin Arman Alizadia (viimeisessä ristiretkessä) komppaan siinä, että jokaisen pitäisi viettää ainakin viikko jossain ihan täysin vieraassa paikassa eläen paikallisten arkea. Laittaa kummasti asioita uudenlaiseen perspektiiviin. Enkä nyt sano, ettenkö itsekin valittaisi jatkuvasti pienistäkin asioista (niinkuin esim. juuri äsken tuosta kouluasiasta), siinä on minullakin prepattavaa, mutta ainakin tunnen osaavani arvostaa elämän pieniäkin asioita enemmän kuin keskiverto länkkäri.
Toinen asia, minkä täällä on huomannut, ja mitä vasta kaukana poissa ollessa oppii arvostamaan, on perheen ja ystävien tuki. Kuten eräs toinen vaihto-oppilas sanoi, on ulkomailla ollessa aina loppuenlopuksi yksinäistä. Sitä kummasti huomaa kuinka paljon tarvitsee ihmistä jolle purkaa sydäntään vasta sitten, kun ei ole ketään kelle puhua: muutamassa kuukaudessa kun on lähes mahdotonta luoda syvällisiä ystävyyssunteita. Lisäksi tieto siitä, että on läheisten tuki ja luottamus takana, antaa voimia ja päättäväisyyttä jatkaa eteenpäin vaikka mikä tulisi vastaan. Siinäkin suhteessa olen äärettömän onnekas: minulla on vahva tukiverkosto johon kuuluu mahtava perhe ja ainutlaatuisia ystäviä.

Vaikka vaihdossa olemisen olettaisikin ensikädessä opettavan maan tapoja ja kulttuuria, niin opettaa se suurelta osin paljon myös ihmisestä itsestään. Täällä, kuten silloin Amerikassakin, on ollut ihan mahtavaa, mutta vielä mahtavampaa on palata kotiin ja nähdä oma täysin ainutlaatuinen kotoSuomi jälleen uusin silmin. Ei sitä jokapaikassa voi juoda samaa vettä kuin mitä käyttää käsien pesemiseen, löytää marketista helposti hammastanhaa, jonka maku ei ole "pine fresh" ja kävellä kadulla, kuin kuka tahansa heistä.

Loppuun vielä Fok_It strippi, joka ihan täydellisesti kuvaa meidän (erityisesti Aasiassa olevien ja vielä erityisemmin vaaleatukkaisten) vaihtarien arkea:

Puistoja ja kansallispuistoja

Eipä ole tullut vähään aikaan taas kirjoiteltua! Tuntuu, että koulu on vienyt nyt paljon enemmän aikaa (kaikki ryhmätyöt on tietenkin nyt loppuvuodesta) ja muutenkin on koko ajan aika poikki. Syksy on ehdottomasti täällä ja talvi tulossa, sen verran jäätävä ilma on lähes joka päivä! Lienee aika lopettaa tuo "tarvitsenko takkia ulkona vai en" pohdinta ja ihan suosiolla pukea takki ja hanskat päälle. Joku kevyt huivikin tulisi tarpeeseen, täytynee napata moinen matkaan joltain katukauppiaalta. Mutta oli jo aikakin tulla kunnolla kylmä, onhan sentään jo marraskuu!

Edellisen postauksen jälkeinen viikko oli kouluntäyteinen. Lauantaina oli viimeinen Korean Culture Exchange sessio (eka oli se Nanta rumpujen soitto ja toka oli kalligrafia) ja se oli kyllä aikamoista ajantuhlausta. Ensinnäkin, kuten edelliselläkin kerralla, meille oli kerrottu että tapaamispaikalla on oltava viimeistään siihen ja siihen aikaan, sillä paikkaan pitäisi mennä julkisilla. Molemmilla kerroilla odotettiin yli puoli tuntia myöhässä olevia osallistujia. Mun mielestä voidaan venailla se viisi minuuttia, mutta jos oikeasti on lähetetty viisi meiliä viikon aikana, että muistakaa tämä sessio ja muistakaa tämä aika, niin se on ihan oma moka jos myöhästyy ja missaa kaiken. Ärsyttävää meidän ajoissa olevien sitten odotella näitä myöhästelijöitä. Mutta pakko se on vain aina purra hammasta ja muistuttaa itseään, että ajantaju on kulttuureissa niin erilainen. Toisekseen, tälläkertaa ohjelma oli kehnosti järjestetty. Ensimmäinen ja toinen KCE oli ihan mahtavia, varsinkin se kalligrafia, mutta tämänkertainen aihe (kimchin teko ja hanbok) kuulosti kyllä mielenkiintoiselta, mutta oli kaikkea muuta kuin sitä. Kimchin tekeminen oli viisiminuuttinen, jossa hierottiin chilitahnaa kaaliin ja annettiin se kaali sitten ohjaajalle. That's it. Sitten vaihdettiin huonetta ja puettiin hanbokit päälle ja ihmeteltiin siinä sitten parikymmentä minuuttia, että mitäs nyt. Sellainen ohjelma siis. Odotin että olisin esimerkiksi kuullut jotain hanbokin historiasta, miksi se näyttää siltä miltä näyttää, ketkä niitä alunperin piti päällä, miten eri luokkiin kuuluvat ihmiset erotti toisistaan ja niin edelleen, mutta ei mitään. Kimchistäkin olisi ollut hauska kuulla jotain faktoja. No, tutustuinpa sentään paremmin yhteen kanssani samassa kerroksessa asuvaan tyttöön!

Sunnuntaina lähdettiin parin kaverin kanssa Seoulissa olevaan Bukhansanin kansallispuistoon. Korealaiset rakastaa retkeilyä ja vaellusta yli kaiken, onhan about 80% maasta vuoria, ja tänäkin sunnuntaina puolet Soulia oli suunnannut ihan samaan paikkaan kuin mekin. Siellä käytännössä kiivettiin vuorta ylös sievässä jonossa kuin pienet muurahaiset, joka oli kieltämättä aika huvittava kokemus. Tietenkin sitä suomalaisena ajattee, että luonnossa saa rauhoittua ja mieli ja sielu lepää, mutta täällä se ei mene ihan niin. Ihan samanlainen kuhina käy siellä vuorilla kuin millä tahansa Soulin kaduista.
Korealaisille on tyypillistä, että lähdetään vaeltamaan kunnon selviytymispakkaukset selässä. Kaikilla on sauvat mukana ja reppu täpötäynnä ruokaa. Jokaisella on toinen toistaan räikeämpi ulkoilutakki ja muutaman metrin välein löytyy aina seurue, jolla on pieni musiikkisoitin mukana ja josta kuuluu joko a) kansallislauluja b) räppiä tai c) piirrettyjen musiikkia. (En tiedä miten sitä muuten kuvailisi. Se on juuri sellaista mitä kuulee taustalla kun katsoo jotain älyvapaita lastenohjelmia. Vaikea ymmärtää miten joku oikeasti haluaa kuuntelemalla kuunnella moista!)
Reissu meni ihan mukavasti: pojat käytännössä juoksi vuoren ylös, me tytöt ihasteltiin maisemia ja otettiin rauhassa. Ei siellä ihan kamalasti joutunut kiroamaan paikallisten suurta lukumäärääkään. Ainoa etappi, jossa alkuasukkaat alkoi ottaa kunnolla kaaliin oli matka sinne ihan korkeimmalle huipulle. Meitä oli reissussa kaksi kappaletta molempien sukupuolien edustajia, ja olin ainoa, joka lähti yrittämään huipulle muiden todettua sen täysin mahdottomaksi. Ja siltä se kyllä aika ajoin tuntuikin. Siitä pisteestä, mihin muut jäivät minua odottamaan, alkoi "polku" joka oli pelkkää kalliota. Kallioon oli pystytetty köysikaiteita, joita pitkin sai aika ajoin hinata itsensä käsivoimilla ylöspäin. Polku oli todella kapea, ja välillä joutuikin pysähtymään ja päästämään muut ihmiset alas, sillä vierekkäin ei mahtunut turvallisesti kulkemaan. Kokemus oli kyllä yksi siisteimmistä ja kamalimmista ikinä. Jos sieltä olisi nimittäin pudonnut, niin selviytymismahdollisuudet olisivat olleet aika heikot. Lisäksi paikka kuhisi korealaisia, joista suurinta osaa ei yhtään kiinnostanut mikään muu kuin se, että he pääsivät ensimmäisinä kiipeämään huipulle asti.  Puristiin kaidetta kaksin käsin ja sain todellakin väistellä niitä täpötäysiä reppuja ja kävelysauvoja jatkuvasti. Pahimmista paikoista en pystynyt ottamaan kuvia, mutta seuraavat antaa toivottavasti edes vähän viitettä siitä, millainen kokemus se oli:

Tässä kohdin oli vielä kohtuullisesti tilaa.

Porukka ihan pokkana hyppi noiden köysikaiteiden toisellekin puolelle, jotta pääsisi etenemään nopeammin. Itse en olisi koskaan uskaltanut, ja typerää riskeerata oma terveys moisen takia. Lisäksi lähes joka kerta kun joku kiipesi toiselta puolelta ohi, saavutin hänet jossain kohtaa kun hän ei päässytkään enää eteenpäin väärällä puolella eikä toisaalta takaisinkaan "turvallisemmalle" puolelle väenpaljouden takia.

Ei haittaa vaikka lehdet olivat jo pudonneet puista: syksyinen värien kirjo täytti silti maisemat! 

Huipulla!

Mission "impossible" accomplished!

Enpä ole koskaan ennen ollut paikassa, jossa voi tulla samaan aikaan sekä korkean- että ahtaanpaikan kammoiseksi. Mieletön kokemus, mutta uudestaan en tuonne lähde, ihan vain sen väenpaljouden takia.

Tällä viikolla käytiin Soulin lyhtyfestivaaleilla. Ei kovinkaan kummoinen, hauska illanvietto silti. Väkeä taas riitti. On hauska huomata kuinka jokaisella länsimaalaisella on päiviä, jolloin korealaiset ja heidän määränsä vain tuntuu niin sietämättömältä. Useimmiten siihen on toki tottunut eikä se enää hetkauta, mutta aika ajoin jollakulla palaa käämi jota seuraa tajuton avautuminen kaikesta, mikä Koreassa on "vialla". Mukavaa huomata, ettei sitä todellakaan ole yksin moisten tuntojen kanssa, sopeutuminen on välillä vaikeaa kokeneimmallekin maailmanmatkaajalle.

Ja mikäli joku ei vielä Facebookissa bongannut tätä, niin täytyy täälläkin kertoa, kuinka tostaina minua odotti asuntolan aulassa näky, josta jokainen suomalainen vaihto-oppilas voi vain haaveilla:

Lauantaina pidettiin todellinen tyttöjen päivä Elsken kanssa. Mentiin shoppailemaan, käytiin kahvilla, syötiin hyvää ruokaa ja mentiin jälkkärille. Korealaisuus on osittain pureutunut minuun sillä tavalla, että huomaan usein kantavani jonkinnäköistä juomaa kädessäni tai norkoilevani kahvilassa (koulu)kirjan parissa. Kuten jo aiemmin olen maininnut, kahvilakulttuuri on täällä todella suuri juttu ja se selkeästi näkyy katukuvassakin lukuisten take-away kahvien muodossa. Monet paikat on täällä 247 auki, joten opiskelijat lähes asuvat niissä; ei ole ollenkaan tavatonta kulkea kahvilan ohi keskiviikkoyönä kello neljä aamulla ja nähdä kahvila täpötäynnä nuoria koulukirjojen parissa kahvi kädessä. Olen kovaa vauhtia muuttumassa yhdeksi heistä... No onneksi sentään vietän yöni edelleen nukkuen!

Elske ja meidän herkkujälkkäri! Paitsi tuo vihreä jäätelö. Pakko oli maistaa green tea makua, mutta en voi suositella.

Tänään meidän piti mennä yhteen kansallispuistoon vaeltamaan, mutta Elskellä oli sen verran kipeä olo, ettei viittitty sitten lähteä urheilemaan. Sen sijaan päätettiin lähteä yhden kaverin kanssa paikkaan nimeltä "The Garden of Morning Calm" joka sijaitsi about 50km Soulista jonnekin suuntaan. Tai tätähän emme tienneet ennen kuin vasta siellä. Matka ajaksi oli arvioitu 70 minuuttia ja luonnollisesti vajaan kolmen tunnin kuluttua (osan matkasta taksilla taitettuamme) päästiinkiin kyseiseen puutarhaan. Kaunista oli, mutta valitettavasti suurin osa puista oli jo pudottanut lehtensä ja lisäksi oli aivan helkkarin kylmä. Siis ihan oikeasti jäätävän viileää! Oltiin kyllä ehkä vähän heikosti varustauduttukin tälle reissulle, mutta puolustukseksemme pitää sanoa, että tämä oli ensimmäinen päivä, kun oikeasti oli ikävä peiton alle lämpimään. Eikä oltu osattu odottaa että matkantekokin sisältäisi suuren määrän kylmässä oleskelua ja odottelua. Päivä siis meni lähinnä matkanteossa, sillä itse puistossa vietettiin muutama tunti. Takaisin tultiin bussilla joka kippasi meidän jollekin asemalle ja josta suunnistettiin epämääräisten ohjeiden avulla keskellä-ei-mitään olevalle juna-asemalle. Ja epämääräisten sanon sen takia, että vanhemman herran viittoessa meille tietä hänen takanaan norkoava nuoriso pidätteli vaivoin nauruaan. Mutta minkäs teet kun kukaan ei puhu englantia ja meidänkin korea on vielä vähän hakusessa. Onnea oli kuitenkin matkassa ja löydettiin perille ja takaisin kotiin!

 

 

Kukat olivan kuitenkin edelleen täydessä loistossaan vuodenajasta huolimatta!

Tälläistä tälläerää. Enää kuusi viikkoa jäljellä Koreassa, niin se aika vain vierähtää! Seuraavaksi seikkailu jatkuukin Japaniin, jota odotan innolla! Mikäli jollakin on joku must see kohde mielessä (alue, kaupunki, paikka kaupungissa, ravintola, kahvila, katukoju...) niin muistakaa kertoa! Tähän loppuun voin sitten perinteen mukaan vähän kirota jälleen tätä asuintoveriani, joka veteli zetaa kun tulin takaisin ja ponnahti juuri pirteänä sängystä ylös koneelle. Itsehän olen menossa "julkaise" napin painamisen jälkeen itse untenmaille, onhan kello on puoli kaksitoista. Siis mikä toi Olivian unirytmi on oikeasti olevinaan...?

P.S. Viimeksi iloitsin liian aikaisin. Ilmeisesti "poikaystävä kaupungissa" tarkoitti sitä, että viikot tiiviisti huoneistossa, viikonloput poissa. Mutta ainakin olen saanut olla viikonloput rauhassa:)

Kuulumisia

Elämä Koreassa jatkuu samaa rataa. Viime viikolla oli midtermit, eli kampuksella oli yleisesti aika rauhallinen tunnelma kun kaikki opiskeli ahkerasti kokeisiin. Itsekin sain jonkin verran huhkia kun Media in Korea kurssin midterm oli kotona tehtävä. Oli hieman kuivaa kirjoittaa Korean presidenteistä ja heidän hallitustensa vaikutuksesta mediaan vuosina 1948-1993 (Presidenttejä kuusi, jokaiseen piti kirjoittaa erikseen neljä eri kohtaa) ja lisäksi vertailla liberaalien ja konservatiivisten sanomalehtien erilaista suhtautumista tiettyihin uutisiin, mutta kai sitä nyt pitää edes joskus näyttää siltä, että opiskelee täällä! Muutenhan olen lähinnä vain lukenut oppikirjoja, kun ei ole muitakaaan tehtäviä tullut, jos niitä korean kursseja ei ota huomioon.

Midtermit meni mulla ihan hyvin. Traditional culture and marketing strategies (monivalinta) koe oli jo edellisenä perjantaina ja saatiin ne jo takaisin. Koska proffan mukaan kaikilla meni niin huonosti niin se päätti antaa kaikille 15 pistettä ekstraa, jottei sen exel taulukko olisi niin surkean näköinen, ja sain siis 86%, sopii mulle. Toinen marketin kurssi oli vähän kinkkisempi tapaus, monta monivalintaa ja kolme esseetä piti vääntää kahdessa tunnissa, mutta mulla on kyllä luottoa siihen että hyvin menee sekin. Tää tunne tuli siitä kun saatiin meidän työt takaisin, jossa oltiin vertailtu myyjien ja ostajien käyttäytymissä valitsemassa kaupassa tms. Esseessä ei ollut numeroa niin kysyin vähän selvennystä ja kuulema "jos palautit työn, sait A:n, jos et, sait F:n, so good job Anna!"

Sitten oli myös historian koe, joka vähän kauhistutti alkuun, koska opettajahan oli tää huonoa englantia puhuva mielenkiintoinen tapaus, joka hyppii asiasta toiseen, on äärettömän epäjohdonmukainen, ei selitä koskaan mitään loppuun asti, ja aina jaksaa jankuttaa että "If I do not teach, no test, test only if I teach". Mutta kun ei se musta koskaan opeta mitään. No, koe oli silti. Kokeessa sai olla mukana kirja, muistiinpanot ja vaikka tietokone jos oli "kirjoittanut muistiinpanot koneelle", onneksi. Tolla sain ainakin monivalinnat oikein! Ja oli kokonaisuudet onneksi sen verran hallussa, että eiköhän esseistä jotain napsahda. Haastetta toi se, että aikaa oli tunti, ja koe suht pitkä, saas nähdä miten menee.

Koreasta oli neljä erillistä koetta. Ekana päivänä oli suullinen, eli kävin luokassa istumassa kymmenisen minuuttia, kun opettaja kyseli koreaksi ja yritin parhaani mukaan vastailla. Seuraavana päivänä oli luetun ymmärtäminen ja kuuntelu, joista etenkin jälkimmäinen oli aivan sairaan vaikea! Pitkiä keskusteluja joista piti napata vastaus useampaankin kysymykseen kerrallaan! Viimeisenä päivänä oli kielioppi, joka meni jopa ihan hyvin. Jännityksellä odotamme menikö korea läpi!

Perjantaina piti mennä parin tutun kanssa illalliselle juhlistamaan midtermien loppumista, mutta sitten ne perui koska toinen oli lentänyt edellisenä päivänä eikä jaksanutkaan lähteä. No, päätin rentoutua illan, sillä oltiin sovittu toisen kaverin kanssa, että lauantaina lähdettäisiin kansallispuistoon vaeltamaan. Lauantaina sain viestiä, että kaverilla oli niin hirveä darra, että ei onnistuisi. Vähän kyllä ärsytti koko touhu, suunnitelmat menee ihan pilalle kun porukka vaan feidaa enkä toisaalta sitten haluaisi yksinkään jokapaikkaa tutkia. Mutta se oli loppuenlopuksi ihan ok, sillä sain levätä kunnolla ja katsoa leffoja ja lukea. Jostain syystä midterm-viikolla olin nukkunut aivan kammottavan huonosti, ollen lähes joka päivä vielä hereillä jossain kolmen maissa, joten ehkä lepäily teki hyvää!

Onneksi sentään sunnuntain suunnitelmat pitivät! Oltiin nimittäin sovittu, että lähdetään Jjimjilbangiin, korealaiseen kylpylään. Niitä on täällä tosi paljon, siellä voi rentoutua, olla altaissa, saunassa, syödä ja nukkua yönsä, perus kylpylä siis. Monet kuitenkin menevät ihan vain päiväksi rentoutumaan, niin mekin. Mentiin sellaiseen paikkaan, kuin Dragonhill, jota oltiin kehuttu netissä todella paljon, ja joka kuulema sopi erityisen hyvin ulkomaalaisille sen englantia osaavan henkilökuntansa ansiosta. Sisäänpääsy oli sunnuntaina 13000 wonia (eli ei paljon mitään verrattuna mitä sillä sai!), saatiin kassalta ihan pikkuriikkiset pyyhkeet, housut, paidat ja rannekkeet. Kengät piti jättää kaappeihin heti kättelyssä, ja mukava frontdeskin rouva vei meidän pikakierrokselle, että tiedettäisiin mitä tehdä ja minne mennä. Tepasteltiin heti ekana vaihtamaan asianmukainen sairaalanvihreä uniformu ylle ja suunnattiin kohti kylpyläosastoa. Ai että oli ihanaa! Altaita oli varmaan 20 erilaista! Oli eri lämpötiloja, poreammeita, terapia-altaita ja "lääkinnällisiä" altaita, joissa oli esimerkiksi erilaisia yrttejä, ja jotka auttoi mitkä mihinkin vaivaan. Seinillä oli aina kerrottu, mitä allas pitää sisällään ja miten se vaikuttaa terveyteen. Uloskin pääsi, siellä oli muutamia lämpimiä altaita, joissa oli aivan ihana lillua auringonpaisteessa. Vielä ihanempaa olisi ehkä ollut lumisateessa: saisi maata lämpimässä vedessä samalla, kun lumihiutaleet leijailevat yllä. Lilluttiin erilaisissa altaissa aikamme ja käytiin kahdessa saunassa. Toinen oli ihan kunnon sauna josta oli todella innoissani, mutta siellä oli jokin todella voimakas haju, joten kauaa ei pystynyt olemaan. Toinen sauna oli olevinaan höyrysauna, mutta lähinnä katosta vain tippui vettä. Siellä oli kuitenkin ihan mukavaa ja lämmintä.

Tarpeeksi rentouduttuamme päätettiin lähteä tutkimaan muita paikkoja. Univormut taas niskaan ja mentiin naisten ja miesten yhteiselle alueelle, jossa oli vaikka minkälaisia rentoutumispaikkoja! Oli erilaisia huoneita jonne pysyti mennä lepäämään tai jopa nukkumaan. Huoneissa oli eri lämpötiloja ja kaikki olivat hieman erilaisia: oli männynneulasia, jadea, puuta... Paikassa oli myös ravintoja ja kahvioita, ja kaiken pystyi rekisteröimään rannekkeeseen, eli rahaa ei tarvinnut kantaa mukana. Paikassa oli myös uima-allas ja kuntosali. sitten iskin kuitenkin silmäni todelliseen aarteeseen: "Finland sauna"! Olin aivan onnessani että jes, now we're talking, vihdoinkin pääsisi löylyihin! Ja ei vitsi, päästyäni tänne "suomalaiseen saunaan" en osannut olla edes pettynyt kun nauratti vain, että mikä tässä oli yhtään suomalaista. Sisällä oli lauteet, pointsit siitä, mutta kiuasta ei näkynyt ja lämpötila lähenteli huikeaa 45C! Toivottavasti se ei vain ollut toiminnassa tai jotain... Päätettiin mennä takaisin altaisiin lillumaan vielä toviksi, ennen kuin lähdettiin kotia kohti.

Vajaan neljän tunnin kylpylärentoutimsen jälkeen päätettiin mennä Lord Sandwichiin syömään ihan oikeaa leipää! BLT ei ole varmaan koskaan maistunut noin hyvältä. Nyt olo on niin vetelä ja rentoutunut, että postattuani tämän taidan ottaa nokoset ja sitten hautautua kirjan kanssa sängynnurkkaan ja vain nauttia olostani.

P.S. Olivian poikaystävä on täällä seuraavat kolme viikkoa. Se tarkoittaa sitä, että saan olla ihan rauhassa seuraavat kolme viikkoa, mitä nyt Olivia ehkä välillä hakee jotain kamojaan täältä. Se tarkoittaa siis sitä, että seuraavat kolme viikkoa saan nukkua rauhassa! HALLELUJA!

Kahden maailman välissä

Keskiviikkona suuntasin kohti ehkä Etelä-Korean suurinta turistinähtävyyttä, demilitarisoitua aluetta, eli Koreoiden rajaa. Maathan siis ovat virallisesti edelleen sodassa, sillä Korean sota päättyi vuonna 1953 tulitaukoon, ei rauhansopimukseen. Demilitarisoitu alue käsittää siis rajalta kaksi kilometriä kumpaankin suuntaan, ainakin virallisesti, ja kulkee rannikolta rannikolle. Totuus on, että monessa kohtaa alue on paljon kapeampi, ajettiin bussilla esimerkiksi sellaisen kohdan ohi, josta pystyi näkemään joen yli pohjoiskorealaiseen kylään. Koreoiden raja meni joen keskellä ja siitä demilitarisoidun vyöhykkeen rajalle oli noin 400 metriä. Miltäköhän tuntuisi asua siellä kylässä, ilman ruokaa, tai itseasiassa ilman mitään, ja nähdä kuin joen toisella puolella etelän naapurit ajavat joka aamu töihin uusilla autoillaan.

Olin varannut itselleni kokopäivämatkan, joka käsitti kolmannen tunnelin, Dora observatorion, Dorasan aseman, lounaan ja Panmunjeomissa Joint Security Area:lla (JSA) vierailun. Omatoimireissuja rajalle ei sattuneesta syystä voi tehdä (paikka on mm. yksi maailman suurimmista miinakentistä), joten matka pitää aina varata matkatoimiston kautta. Yleensä järkätään noita kokopäivän matkoja ja myös puolipäivämatkoja: aamupäivän reissu käsittää kaiken paitsi lounaan ja Panmunjeomin ja iltapäiväreissu taas käsittää vain nuo kaksi viimeistä. Aamulla tapaamispaikkaan kävellessä lähinnä jännitti, että odottaako siellä kukaan, sillä matkan varaus oli mennyt suurinpiirtein näin:

Anna: Hei! Haluaisin varata kokopäivämatkan DMZ:lle sinä ja sinä päivänä. Onhan kierros varmasi englanniksi? Onko mahdollista maksaa matka oppaalle käteisellä?

Matkanjärjestäjä: Hyvä Anna, valitettavasti tuona päivänä ei ole matkoja, kävisikö jokin näistä päivistä? Kierros on englanniksi, käteisellä maksaminen onnistuu!
A: Valitettavasti tuo päivä ei käy, entäs tämä päivä?
M: Tuo käy hyvin. Matkan voi siis maksaa kolmella tavalla, laittamalla rahat tänne tilille, maksamalla luottokortilla tai maksamalla PayPall tilille.

A: Hei! Sain aikaisemmin tiedon, että matkan voi maksaa käteisellä, eikö tämä olemaan mahdollista?
M: Voit maksaa käteisellä! Pelkäämme kuitenkin, että et ilmaannukaan paikalle, siksi haluamme maksun etukäteen.

A: Eli siis minun pitää maksaa etukäteen, ENKÄ voi maksaa käteisellä? Voisittekö siinätapauksessa antaa minulle kiinteän euromääräisen summan, sillä valuuttakurssit vaihtelevat päivittäin, eikä raha siirry ulkomaalaiselta tililtä hetkessä, joten haluan varmistaa että saatte oikean summan kerralla.

M: Hyvä Anna, voitte maksaa x määrän dollareina.

A: Olisko mahdollista saada euromääräinen summa? Kuten kerorin, olen Suomesta, eikä meillä ole dollareita.

M: Voitte maksaa x määrän dollareita matkapäivänä oppaalle. (WTF?!)

A: Eli siis voin maksaa käteisellä? Maksaisin mieluusti Korean woneilla, sillä en pysty nostamaan dollareita täällä automaatista.

M: Hyvä Anna, ette pysty nostamaan täällä dollareita, siksi voittekin maksaa matkan woneilla.

Ja tuo oli lyhennetty versio, joten hieman jänskätti miten asia nyt oli hoidettu. Onnekseni ilmoittautumiseni oli mennyt perille, ja minua osattiin odottaa! Tosin bussissa, kun olin maksamassa matkaa, minulta pyydettiin 135 000 wonia, vaikka summaksi oli ilmoitettu 120 000 wonia. Näytin heille saamani sähköpostin, ja pääsin siis 15 000 halvemmalla matkaan, kuulema toimistohenkilö oli sekoillut omiaan (en ihmettele ton kirjeenvaihdon jälkeen..). Hyvä minulle! 

Ja matka alkoi! Ensiksi ajettiin puolisentuntia demilitarisoidun alueen rajalle. Se on siis todellä lähellä Soulia, ja että kun säikähdin kun olin lukemassa esitettä ja katsahdin ylös ja näin tuiman sotilaan tuijottavan minua. Olivat tulleet tarkistamaan, että kaikilla oli passit mukana. Alue on todella tarkkaan vartioitu, sotilaita joka kulmassa eikä ilman passia pääse sisälle (aina ei kuulema tarkisteta, mutta periaatteessa ei pääse). Ajettiin ensiksi Freedom Villageen, jota pidemmälle ei omalla autolla pääse. Siellä on lähes joka viikonloppu jonkinlainen tapahtuma, joka useimmiten liittyy jotenkin rauhan sanomaan. Siellä oli parikymmentä minuuttia vapaa-aikaa, ja päästiin napsimaan kuvia tärkeistä paikoista. 

Korean sodan aikainen veturi. 

Freedom bridge. Tuon yli vaihdettiin sotavankeja sodan päätteeksi. Etelästä pohjoiseen yli 75 000 mutta pohjoisesta etelään vain vajaa 13 000.

Rauhan kello. Esimerkiksi uutenavuotena ihmiset kerääntyvät tähän kylään juhlimaan kuuntelemaan kun kelloa soitetaan rauhan symbolina. Käytännössä korealaiset haluavat yhdistymistä ja rauhaa, mutta toisaalta etenkin nuoret vastustavat tätä, sillä he pelkäävät oman tulevaisuutensa puolesta: huolenaiheina mm. mitä maan taloudelle kävisi ja mitä jo nyt harvoille työpaikoille kävisi kun populaatio kasvaisi valtavasti? Pohjoinenhan ei ainakaan heti avaisi uusia työmahdollisuuksia, ellei yliopistokoulutetut haluasivat mennä kaivoksiin töihin. Epäilen.

Tämän jälkeen lähdettiin kohti kolmatta tunnelia. Korean sodan jälkeen demilitarisoidulta alueelta on löydetty neljä tunnelia, joita pohjoiskorealaiset ovat kaivaneet todennäköisesti hyökätäkseen niiden kautta etelään. Tunnelit on nimetty löytämisjärjestyksessä, tämä kolmas löydettiin vuonna 1978. Muut ovat löydetty vuosina 1974, 1975 ja 1990. Noina aikoina kun ei vielä ollut teknologiaa paikantaa tunneleita, Pohjois-Koreasta paenneet asukkaat toimivat tärkeinä lähteinä niiden paljastamisessa. Kun joku kertoi että about tässäkohtaa on kaivettu tunnelia, niin eteläkorealaiset asensivat vedellä täytettyjä putkia maahan, ja kun ne dynamiitin takia räjähtivat, oli helppo paikantaa missä tunneli sijaitsi. Nykyään nämä tunnelit on tukittu, mutta uskotaan että niitä on vielä kymmeniä lisää. Pohjoiskorealaiset perustelivat tunnelin kaivamista sillä, että he olivat löytäneet hylätyn hiilikaivoksen. Tosiasiassa tunnelien seinät ovat lähes pelkästään graniittia, mutta niiden päälle oli sivelty hiilipölyä pohjoiskorealaisten toimesta. Käveltiin loivaa alamäkeä kunnes oltiin noin 73 metriä maan alla ja päästiin kävelemään vielä parisataa metriä, kunnes ensimmäinen noin metrin levyinen seinä tuli vastaan. Niitä on kuulema yhteensä kolme, tässä ensimmäisessä oli ovi, mutta kahdessa seuraavassa ei ole. Tunneli oli aika matala, piti olla kypärät päässä ettei sattuisi pään kolahtaessa kattoon. Jossain kohdissa pystyin kävelemään suorana, mutta lähinnä joutui itsekin kävelemään kyyryssä ja olen vielä aika lyhyt! Kuvia siellä ei saanut ottaa ollenkaan.

Tämän jälkeen matkattiin Dora observatorioon, josta näki Pohjois-Korean puolelle kiikareilla. Tässäkin oli kuvauskielto, maassa oli keltainen viiva jonka yli mentäessä ei saanut enää ottaa kuvia. En oikein tiedä miksi, perusteluna ilmeisesti että jos sinä näet Pohjois-Korean he näkevät myös sinut. No, ei siinä viitsinyt edes yrittää, sen verran tuimia olivat ne sotilaat jotka vartioivat turistilaumaa. Näkymä oli kuitenkin aika hieno. Kiikarilla näin jopa pikkuriikkisiä Pohjois-Korean sotilaita käyskentelemässä omalla tarkkailuasemallaan, joka on muuten 40 metriä rajasta! Meillä kävi vielä todella hyvä tuuri sillä sää oli pilvetön ja kirkas. Varsinkin kun edellisenä päivänä oli  ollut sateista ja pilvistä. Näkymä oli siis todella hyvä. En googlettamallakaan löytänyt hyvää kuvaa, mutta käytännössä näkyi siis Etelä-Korean lippu ja toisella puolelle Pohjois-korean lippu. Etelä-korean lippu oli pystytetty ensin 100 metrin korkeuteen, ja tietenkin tämän jälkeen pohjoisen oli pistettävä paremmaksi: heidän lippunsa liehui 160 metrissä, ja on näinollen yksi maailman korkeimmista lipputangoista. Yksi sotilas kertoi meille, että monet kysyvät miksei Etelä-Korea rakenna vileä korkeampaa lipputankoa, ja vastaus oli hyvin fiksu: koska pohjoinen tekisi vielä korkeamman ja se olisi siis täydellistä resurssien tuhlaamista. Lisäksi Koreassa numero 100 symboloi täydellisyyttä, joten heitä ei pohjoisen lipun korkeus kiinnosta.

Parasta mitä sain oman kameran zoomilla napattua. Jos olisi todella pitkä ja omistaisi hyvän kameran niin saisi varmasti jopa ihan hyviä kuvia. Tässä kuitenkin näkyy etelän lippu.

Dora observatoriosta lähdettyämme menimme Dorasan asemalle, jonka rakentaminen oli aloitettu kymmenisen vuotta sitten. 2000-luvun alussa Etelä-Korealla oli idea jälleenrakentaa sodassa tuhoutunut junarata niin, että etelästä pääsisi pohjoisen kautta mantereelle. Käytännössähän ilman Pohjois-Korean apua Etelä-Korea on kuin saari, minnekään ei pääse muuta kuin laivalla tai lentämällä. Pohjois-Korea itseasiassa suostui tähän ja jälleenrakentaminen aloitettiin. Ideana oli, että Etelä-Korealaiset pääsisivät esimerkiksi Kiinaan käymään helpommin junalla, ja teollisuus saisi junayhteyden Eurooppaan. Junarata saatiin valmiiksi Gaesongiin asti, josta lähti sitten jo toimiva junarata eteenpäin. Junaa ehdittiin testata muutamaan otteeseen Pyongyangiin asti ja ajatuksena oli avata se vuonna 2008 Pekingin olympialaisia varten. Kuitenkin vuonna 2008 vaihtui hallitus, eikä uusi hallitus pitänytkään tästä ajatuksesta, joten idea pistettiin jäihin. Varmasti todella turhauttavaa: kaikki oli valmiina, lahjoittajiakin oli niin paljon, mutta rataa ei koskaan päästy virallisesti avaamaan. Nyt Dorasan asema seisoo tyhjillään odottaen, että josko se jonain päivänä olisi pohjoiskorealaisten ensimmäinen pysähdys Etelä-Koreassa. 

Lahjoittajien nimet. Niitä oli niin paljon! Tuhannet olivat innoissaan ajatuksesta, mutta ei.

Varmasti maailman siistein asema. Sotilaat vartioivat ettei ilman lippua pääse raiteille.

Lippu Pyongyangiin. Maybe some day...

Tästä puolikkaan kierroksen varanneet lähtivät sitten takaisin Souliin ja me kokopäiväkierrokselaiset vaihdettiin bussia. Ensin lounaalle, ihan tajuttoman hyvää bulgogi (lihaa erityisessä makeahkossa marinadissa) nuudeli keittoa. Sitten kohti Camp Bonifasia! Passit tarkastettiin kahteen kertaan, ensin että ne oli mukana ja toisen kerran ihan kunnolla. Kaikkien muiden passit oli ok, mutta minun passin kanssa kesti aika kauan ennen kun sain sen takaisin. En tiedä mikä siinä oli, mutta alkoi jo hieman jännittää että pääsisiko ollenkaan portista sisään. Missään ei saanut liikkua yksin ja meidän laitettiin parijonoon seuraamaan kersantti Parkkia (jokatoisen sukunimi on täällä Park) joka johti meidän sinne mitä saatiin nähdä. Ensiksi meidät kuitenkin laitettiin allekirjoittamaan se kuuluisa suostumus, ettei kukaan ole vastuussa mistään mitä meille saattaa käydä. Ajettiin armeijan busseilla ihan rajan tuntumaan.

Tältä näytti. Valkoinen talo on Pohjois-Korean puolta. Siniset rakennukset ovat YK:n ja vasemmanpuoleinen on neuvotteluhuone, jonne etelä ja pohjoinen kokoontuvat tarvittaessa sopimaan tärkeistä asioista. Noiden molemmilla puolilla oli vielä harmaat rakennukset jotka kuuluivat Pohjoiselle. Kuvassa näkyy vain Etelä-Korean sotilaita, eli en nähnyt ollenkaan pohjoiskorealaisia sitä kiikarointia lukuunottamatta:( Ilmeisesti sotilaat tulevat ulos vain, kun heidän pitää suojella siviilejä, ja koska pohjoisella ei ollut tällä hetkellä turistiryhmää ihmettelemässä, eivät he vaivautuneet ulos. Mikäli he olisivat olleet ulkona, olisivat he seisoneet ihan rajan vieressä tuijotten toisiaan.

Ja tämä oli muuten ainut kuvakulma mistä kuvia sai ottaa. Etelä-Koreaan päin ei saanut kvuata ollenkaan, vain kuvissa piti ainoastaan näkyä Pohjois-Korea. Syynä oli, että mikäli laittaisimme kuvia internetiin, niin pohjoiskorealaiset saattaisivat saada siitä sitten jotain etua, kun näkisivat minkälaista täällä on. Ymmärrän tuon säännön vähän sisemmällä demilitarisoidulla alueella, mutta siis kyllähän he voivat kiikaroida omalta puoleltaan tänne ihan kuinka paljon vain haluavat. Siksi kuulosti hassuta, ettei tuosta saanut ottaa kuvia mihinkään muuhun suuntaan. Ainoa asiahan, mitä sieltä ei näe, on miltä pohjoisen rakennukset näyttää täältä katsottuna!

Neuvotteluhuoneen sisällä. Raja kulkee tarkalleen tuon lipun kohdalla, elin otan kuvaa seisoen molemmissa Koreoissa.

Hieman väkinäinen hymy saattaa johtua siitä, että tuo sotilas oli oikeasti oikea ihminen. Ei olisi heti uskonut, niin jämäkästi ja vakavasti he seisoivat paikoillaan. Vaikkei ollut mitään pelättävää, niin oli tuo jotenkin kuumottava tilanne! Tässä olen muuten Pohjois-Korean puolella, ja se olikin sitten ainut paikka missä sinne puolelle pääsi. Olin ajatellut, että ulkonakin olisi voinut käydä mutta ei. Ei siis loppuenlopuksi kamalan jännittävä reissu.

Sotilaat seisoivat puoliksi talojen takana, jotta ammuttaessa he pääsisivät nopeammin turvaan ja voisivat aloittaa vastatulen. Keskellä oli kuitenkin yksi sotilas, sillä jonkun on nähtävä koko kuva. Aseellisen konfliktin sattuessa hän siis uhraisi henkensä. Toinen kuva allekirjoitetusta "olen vastuussa itsestäni" lapusta.

Että sellainen reissu tuli tehtyä. Pakkohan tuolla oli käydä, mutta loppuenlopuksi olin vähän pettynyt, olin odottanut jotain vähän jännittävämpää ja jotain oikeasti pohjoiseen liittyvää. Mutta onneksi kuitenkin olin ottanut kokopäiväreissun, sillä aamupäiväryhmäläisethän eivät edes menneet lähellekään rajaa, ja iltapäiväläiset eivät nähneet mitään muuta, kuin nuo talot ja sotilaat. Jotenkin tämä reissu innoitti lähtemään ihan itse Pohjois-Koreaan, ja merkkaankin sen nyt to do listaan. Niihinkin pakettimatkoihin kuuluu aina rajalla käynti, joten tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten erilaisia kyseiset retket ovat! Ehkä toteutan tämän sitten muutaman vuoden päästä kun on rahaa (ja toivottavasti aikaa!)

Tälläistä täällä tältäerää. Kohtahan oon nähnyt jo kaiken näkemisen arvoisen! Vielä pari kuukautta Koreassa jäljellä ja sitten vähän Aasian matkailua. Ensi viikolla on koulussa jo Midtermit! Nopeasti se aika loppuenlopuksi menee, puolessavälissä jo mennään! Sitä seuraavalla viikolla on ensimmäinen kerta, kun on koko viikko koulua! Tähän mennessä en ole vielä vissiin kertaakaan ollut kokonaista viikkoa koulussa, aina on osunut joku loma viikonpäiväksi tai tunnit muuten vaan peruttu. Mitenköhän kestän?

Yleislöpinää

Noniin, olen ollut maassa jo lähes kaksi kuukautta, joten jonkinlainen peruskäsitys Koreasta kai pitäisi jo olla. Olen kerännyt pienimuotoista listaa asioista, jotka ovat täällä ihan arkipäivää, mutta jotka ovat uusia/kummallisia/raivostuttavia/muuten vain maininnan arvoisia asioita tälläiselle peruslänkkärille.

1) Sateenvarjot. Korealaiset tuntuvat rakastavan sateenvarjoja. Eikä niitä näy ainoastaan kaatosateen aikaan, vaan myös hellepäivinä (silloinkin sateenvarjoja, eikä aurinkovarjoja, siinä on ero). Joo, sinällään ymmärrän että on kivaa olla varjossa kun aurinko paahtaa kuumalta taivaalta, mutta porukka voisi silti vähän katsoa minne sillä varjollaan huitoo. Monet kerrat on aurinkolasit pelastaneet kivuliaan tilanteen, kun yksi varjon sakaroista on huitaistu päin näköä. Lisäksi varjot ovat erittäin rasittavia erityisesti turistinähtävyyksiä ihmeteltäessä: vaikka periaatteessa voisit jopa nähdä jotain, et kuitenkaan näe, sillä edessäsi aukeaa sateenvarjomeri, joka peittää kaiken näkemisen arvoisen. Ketään ei kiinnosta, jos satuit sateenvarjon takia missaamaan suuren tapahtuman. Ja kuka sanoi, että Aasiassa ei olla individualistisia?

2) Liikenne. En usko, että uskaltaisin ajaa autoa täällä. Ensinnäkin liikennevaloja ei kunnioiteta ollenkaan! Myönnetään, kyllä Suomessakin aika usein mennään vähän vanhoilla vihreillä, mutta harvemmin kukaan kuitenkaan pokkana ajaa punaisia päin, varsinkaan, kun jalankulkija on juuri omilla vihreillään ylittämässä katua. Monet kerrat on autot menneet ohi, jos ovat huomanneet edes pari senttiä omaa autoa suuremmat välin kahden kävelijän välissä. Jos ei sitten vanhoilla vihreillä ehdikään toiselle puolelle risteystä, on ihan ok ja normaalia jäädä siihen keskelle tukkimaan suojatiet. Varsinkin, jos muistaa laittaa hätävilkut päälle! On myös ihan ok, jos näitä autoja on siinä risteyksessä vaikka neljä. Joskus on pitänyt pujotella parin henkilöauton ja kahden bussin välistä päästäkseen tien toiselle puolelle. Tietenkin puolet kävelijöistä oli vielä ylittämässä katua, kun valot vaihtui autoille takaisin vihreiksi, sillä bussien välistä mahtui yksi ihminen kulkemaan kerrallaan, ja molempiin suuntiin oli halukkaita menijöitä. Tietenkin se on sitten kävelijoitten ongelma, kun kerran eivät ehdi ylittämään katua omilla vihreillään. Silloin niiden päälle voi ajaa. Yleensä ruuhkaisimpina aikoina tarvitaan myös useita poliiseja ohjaamaan liikennettä, erityisesti paikoissa, jossa on toimivat liikennevalot. Silloin autoilijat edes yrittää käyttäytyä!
Lisäksi on ihan jees pysäköidä minne vaan, kunhan muistaa hätävilkut. Myös bussikaistalla saa ajaa aina hätävilkkujen ollessa päällä. Ambulansseja ja poliisiautoja ei väistetä koskaan. Mopoilijat ovat yhtä kuin kävelijät, mutta kävelytiellä kävelijät kuitenkin hyppivät pois mopojen tieltä. Toisin sanoen, mopot ovat oma kastinsa, kulkevat omia teitään, ja autotieltä on iha jees hypätä kävelytielle, jos sitäkautta pääsee ruuhkan ohi.
Mutta älkää peljätkö, kunhan vain muistaa pitää silmänsä auki niin eiköhän täältä selvitä ihan ehjin nahoin takaisin!

3) Jalankulkijat. Ehkä raivostuttavimpia kaikista. Ensinnäkin, ihmiset törmäävät sinuun. Yrität kuinka mennä tien reunaan ja näyttää siltä, että 'Hei haloo! Kävelen tässä teitä vastaan' niin silti se tyttöporukka ei hajaannu minnekään, vaan käytännössä sitten joukon reunimmaisen olkapää osuu omaan solisluuhusi. Aina. Ellet hyppää vieressä olevaan puskaan turvaan. On myös mahdollista, että seisot kaikessa rauhassa tien reunassa ja joku pamahtaa sinua päin voimalla. Kaikilla on kännykät, kukaan ei katso eteensä. Erityisen ärsyttävä tämä ilmiö on silloin, kun olen lenkillä. Lenkkeilen usein eräällä lenkkipolulla koulun vieressä olevan vuoren takana. Siellä on semmoinen "juoksumatto" (niinkuin stadioneilla on se punainen, joka on hieman kimmoisa) jota ravaan edestaas. Kiva siinä yrittää juosta kun todella usein ihmiset kävelevät keskellä katua niin, ettei kummaltakaan reunalta pääse ohi, ja vielä vaappuvat laidalta toiselle, ettei oikein voi ennustaa, mistä kannattaa ohittaa. Erityisen törkeältä tämä tuntuu, kun juoksee ihmisiä vastaan, ja oikein yrittää mennä laitaan ja näyttää, että ohittaisin tältä suunnalta, niin porukka vain tuijottaa eikä yritäkään antaa tilaa. Välillä joutuu pysähtymään ja ohittamaan ihmiset sivuttain, koska ei ilmeisesti isompi porukka ei vaan voi vähän matkaa kävellä peräkkäin. Ja siis siinä vieressä on autotie, joka on pyhitetty kävelijöille tätä nykyä, mun mielestä noi suuremmalla porukalla kävelevät mummelit voisi mennä sinne, eikä tukkia sitä kapeampaa väylää...

Nyt kun mainitsin juoksun, niin voisin tähän väliin vähän valittaa siitä, kuinka rasittavaa on, ettei juoksiessakaan voi olla omissa oloissaan, kun joka kerta joku jää tuijottamaan, joskus jopa osoittelee tai huutaa jotain. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että juoksen (koska juoksijoita ei näe melkein koskaan, täällä harrastetaan enemmänkin patikointia) vai ulkonäöstä. Veikkaan jälkimmäistä. Jotenkin ahdistavaa, kun tietää olevansa koko ajan katseltavana.

Lisäksi, kun (ei jos, kun) ihmiset sitten törmäilevät sinuun, olisi näin suomalaiseen korvaan kohteliasta kuulla jonkinmoinen anteeksipyyntö. Turha toivo, sitä et tule kuulemaan täällä. Ikinä. Porukka jatkaa kävelemistään ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lisäksi harvat osaavat kunnioittaa oikeanpuoleista liikennettä. Kävelyteillä joutuu poikkauksetta kulkemaan vasemmassa laidassa, jotta pääsee ihmisten ohi. Esimerkiksi metrotunneleihin on nuolilla merkattu portaisiin  mitä puolta pitää kulkea minnekin päin mentäessä, mutta kukaan ei tunnu noudattavan ohjeita.

4) Pariskunnat. Täällä niitä riittää. Eikä se välttämättä olisi niin häiritsevää, ellei nämä pariskunnat oikein korostaisi sitä, kuinka yhdessä he ovatkaan! Ei ole ollenkaan tavatonta nähdä kahden eri sukupuolta edustavan ihmisen pukeutuvan täysin samalla tavalla. Siis täysin. Kengät, paidat, housut, hatut, takit, reput... Jotkut kuulema käyttävät samanvärisiä piilolinssejäkin! Olen saanut napattua vain yhden salakuvan tällaisesta parista, eivätkä he tosiaan olleet pahimmasta päästä! Alaosathan ovat täysin eri sarjaa ja värit hyvin hillityt (tuo ensimmäinen kuva). Mutta ei sinkkujakaan täysin yksin ole jätetty tässä söpöilymaassa: heille on omistettu oma päivä! Päivä kantaa hilpeästi nimeä Black day ja se on tasan kaksi kuukautta ystävänpäivän jälkeen. Kyseisenä päivänä sinkkujen on tarkoitus syödä ruokaa nimeltä Black noodles. Olen maistanut, se on kyllä hyvää, käytännössä nuudeleita ja papukastiketta, mutta loppuenlopuksi aika lällyn makuista. Se jääkin sitten kaikkien oman tulkinnan varaan, onko kyseinen päivä omistettu sinkuille kettuiluna, myötätunnon osoituksena, vai ihan vain tasa-arvon nimissä.

    

Laitoin muutamia kuvia googlesta, jotta saisille idean, miltä täällä näyttää. Ensimmäisen kuvista nappasin itse.

5) Pukeutumistyyli. Yksi sana: lenkkarit. Ainakin Suomessa, lenkkikenkiä näkee useimmiten nimensä mukaisesti lenkkipoluilla tai muun urheilun yhteydessä. Täällä lenkkarit ovat tyylikkäät kengät siinä missä muutkin. Ja huomatkaa, että en tosiaankaan puhu nyt yleisesti mistään nauhatossuista, kuten Converseista, vaan ihan niistä urheilukengän näköisistä kengistä. Niitä näkee täällä käytettävän niin nätin mekon kuin business puvunkin kanssa. Omasta mielestäni muuten huoliteltu tyyli menee totaalisen pilalle kenkävalinnan takia, mutta makunsa kullakin. Ja hei, maassa maan tavalla, mutta jos Suomeen palattuani huomaatte minun käyttävän lenkkareita kaikkialla olkaa niin kilttejä ja takokaa päähäni taas järkeä! En kyllä jotekin usko, että tuo tarttuu.
Muoti on täällä todella erilaista, kuin Euroopassa. Siinä missä eurooppalaiset naiset yleensä ottavat muodista käyttöönsä ne asiat, mistä pitävät (eli kaikilla on jotain vähän erilaista), niin korealaisessa muodissa kollektiivisuus näkyy. Soulin katuja tarvitsee kävellä viisi minuuttia ja huomaa mikä on muodissa. Tällä hetkellä naisilla melkoisen peittäväkin yläosa, usein sifongin tapaista kangasta oleva kauluksellinen paita ja minihame ja miehillä sinipunavalkoiset raidalliset paidat ovat kuuminta huutoa. Ja ne naisten hameenhelmat eivät muuten ole pituudella pilattuja, vaikka jotenkin kuvittelisi moisen kuuluvan konservatiiviseen kulttuuriin (ainakin luulin, että Aasian maat olisivat vähän konservatiivisempia..)

6) Kaupassakäynti. Voi apua! On jotenkin todella vaikea sopeutua siihen, että kaupassa ollessasi (ja tietenkin kadulla myytävissä tuotteissa tämä on vielä pahempaa) myyjä käytännössä hengittää niskaasi jatkuvasti. Itse tykkään aina katsella ja kierrellä, enkä aina ole kaupassa ostomielessä. Täällä kuitenkin katselusta tulee pian ahdistavaa, kun myyjä seuraa jokaista liikettäsi ihan lähietäisyydeltä, ja jos pysähdyt vähänkään kauemmin minkään tuotteen kohdalle, heti alkaa kamala hössötys, että tämä maksaa sen ja sen verran ja näitä on myös tämän värisenä. Eipä ole luonnotonta sekään, että pian ostos on jo pakattu pussiin ja myyjä odottaa maksua. Siis ihan helvetin ärsyttävää! Kerran huomattuani myyjän juttelevan toisen myyjän kanssa (kerroinhan jo, että täällä on näillä kaikilla omat pienet vastuualueet) yritin hiljaa hipsiä vaatteiden lomassa katselemassa. Onnistuinkin aika hyvin hetken aikaa, kunnes myyjä äkkäsi minut ja suorastaan juoksi luokseni. Sen jälkeen oli turha kuvitellakaan pääsevänsä hänestä eroon... Tätä ei sentään tapahdu ihan kaikissa suurissa ketjuliikkeissä, mutta korealaisissa liikkeissä ja etenkin tavarataloissa tapahtuu. Se on ilmeisesti vain täkäläisten käsitys hyvästä palvelusta, ja mietinkin monesti, tuntisivatkohan Korealaiset olonsa esim. Suomessa loukatuiksi ja pitäisivätköhän he myyjiä välinpitämättöminä, kun heidän ympärillään ei koko ajan olisi joku pörräämässä.

Toinen mainittava asia liittyy ruuan hintoihin. Tuntuu, että kaikki terveellinen on todella kallista. Sitä ei aina jaksa eikä halua mennä ulos syömään, joten on pakko ostaa kaupasta jotain ja pärjätä sillä. Kuitenkin, kun ei syö montaa "kunnon" ateriaa päivässä, niin tuntuu että on koko ajan nälkä. Eniten kaipaan ehkä kaurapuuroa ja mustikkakeittoa aamiaiseksi, mutta kyllä sitä ikävöi ihan perus ruokia, kuten perunamuusia, lihapullia ja kasviksia (ja tietty juustoa ja leipää ja suklaata). Salaatteja ravintoloista on todella vaikea löytää, ja jos onnistuu, ne on kohtuuttoman kalliita muihin aterioihin nähden. Kaupassa en ole kurkkuja nähnytkään, ja ne muutaman tomaatit, joita onnistuin löytämään, eivät vakuuttaneet minua ulkonäöllään. Toisin sanoen nuudeleilla mennään. Ja koska syö käytännössä pelkkiä hiilareita, tuntuu, että on koko ajan nälkä. Ihan kamalaa, varmasti tulen painavampana täältä takaisin, mutta uskottelen itselleni, että kyllä se siitä tasaantuu, kun saa taas kotona "kunnon ruokaa". Jatkuvan näläntunteen takia olisi ihana löytää jotain terveellisiä välipaloja. Mieleen tulee ehkä ensimmäisenä hedelmät, mutta siis ne hinnat! Kalleimmissa ruokakaupoissa yksi omena maksoi 8000 wonia. Siis viisi ja puoli euroa. Yksi omena!! Hunajameloni maksoi 25 000 (17,5€) ja neljä persikkaa 14 euroa. Ihan vain muutamia mainitakseni. Mutta tämä oli siis sen kalleimman paikan hinnasto, en sitten tiedä, onko nämä hedelmät jotain hyperlaadukasta luomutuotantoa... Halvempienkaan paikkojen hinnat eivät ole kamalan opiskelijaystävällisiä, neljä persikkaa, seitsemän euroa, samoin kolme omenaa. Omaksi onnekseni banaaneja saa aina hyvään hintaan, joten olenkin mussuttanut niitä paremman puuttessa. Lisäksi porkkanat käyvät jotenkinkuten tähän budjettiin, vaikka tuntuukin suomalaisena hassulta maksaa sama hinta täällä kolmesta porkkanasta, kuin suomessa kahdesta kilosta! Katumyyjiltä voi muuten myös ostaa hedelmiä hieman huokeampaan hintaan, mutta silti kalliimmalla, kuin Suomessa, ja laadusta ei sitten ole takeita. Onneksi mandariinit taitavat nyt olla sesongissa, kun niitä saa alennettuun hintaan! Jes!

7) Ihanteet. Monet varmasti tiesivät, että täällä tehdään eniten kauneusleikkauksia koko maailmassa. Tiesittekö kuitenkaan sitä, että täkäläiset miehet kuluttavat yhden neljäsosan koko maailman "kauneudenhoito" (vai mikä se on miehille, ihonhoito?) tuotteista? Se on aika suuri määrä näin pieneksi maaksi! Täällä tosiaan sekä naiset että miehet ovat erittäin tarkkoja ulkonäöstään, status on kaikki kaikessa. Se näkyy myös mm. luksustuotteiden myynnissä. Lisäksi kahvilakulttuuri on täällä todella trendikästä, ja vaikka kahviloita onkin vieri vieressä, siis ihan todella paljon, niin ne kaikki tuntuvat menestyvän, ja lisää tulee koko ajan. Lisäksi erityisesti länsimaalaisuutta ihannoidaan paljon. Suuret silmät on ihan must.  Esimerkiksi metroissa on ihan avoimesti mainoksia siitä, kuinka paljon paremmalta näytät, kun olet käynyt korjauttamassa silmäsi. Jos ei halua käydä leikkauksessa, monissa kaupoissa myydään erityistä teippiä, jonka voi laittaa luomelle niin, että silmät näyttävät isommilta, kun ne on ns. teipattu auki. Lisäksi etenkin tytöt jättävät usein syömättä tavoitteenaan hoikempi vartalo, vaikka se ei todellakaan olisi tarpeen! (Täällä tuntee itsensä isoksi ja lihavaksi vain senkin takia, että kaikki ympärillä on niin pieniä ja ohuita!) Lisäksi kauneuden avulla naisilla on kuulema paremmat mahdollisuudet saada työpaikka, jotka ovat täällä kiven alla. Monet Korealaiset valittavat kuinka paljon heidän pitää opiskella, jotta olisi edes pieni mahdollisuus päästä töihin, sillä hyvillä arvosanoilla on varminta saada työpaikka.
Ja muuten, korealaiset on pitkiä! Ainakin itse odotin tulevani keskelle kääpiökansaa, mutta se on ilmeisesti vain Japani. Täällä ollaan ihan "normaaleissa" mitoissa.

8) Alkoholi. The king. Varsinkin täällä. Ei ole yhtään tavatonta nähdä huonokuntoista henkilöä talutettavan baarista kotiin kello kymmenen tiistai-iltana. Ja yleensä nämä henkilöt ovat joko nuoria naisia tai keski-ikäisiä miehiä. Mainitsinkin yhdessä tekstissä, kun sunnuntaina vähän aamukahdeksan jälkeen kävelin pitkin Sinchonin katuja, näin monia lauantai-illan sankareita heräilemässä kadun varsilta. Jotenkin homma tuntuu menevän täällä paljon enemmän overiksi, kuin osasi kuvitellakaan. Ja ironista kyllä, (ja luulen, että tämä itseasiassa syy jengin huonoon kuntoon), suurin osa aasialaisista on allergisia alkoholille! En ollut koskaan ajatellut asiaa. Aina meilläkin koulussa, kun uudet aasialaiset vaihtarit jouduttiin lähettämään kotiin ennen kuin juhlat itseasiassa ehtivät alkaakaan, laitettiin koko homma vain sen piikkiin, ettei Aasiassa ole tapana juoda niin paljon (mistähän semmoinenkin ajatus tuli päähän?). Pah. Monet aasialaiset ovat sanoneet, että he saavat alkoholista helposti oireita. Yleisimmin he joko oksentavat helposti (siis ihan muutaman jälkeen), tai saavat iho-oireita: kerrankin jengi kauhisteli miten hurjaan tappeluun eräs oli joutunut, kun naama oli aivan punainen ja turvoksissa. Totuus oli kuitenkin se, että illan aikana oli juotu pullo sojua, joka aiheutti reaktion. Ja kuitenkin aasialaiset juovat, ja paljon. En ole vielä selvittänyt, mistä tämä johtuu. Itsehän esimerkiksi välttelen tiettyjä hedelmiä, sillä allergiaoireet ei ole kivoja...

Lisäksi tähän vielä lopuksi vähän pakollista avautumista asumisesta ja nukkumisoloista.

Asuminen on sinällään tosi jees! On sänky, pöytä, paljon tilaa tavaroille ja suhteellisen hyvä työtuoli! Lisäksi on itseasiassa tosi hyvä, että meillä on jaetut vessat ja suihkut! Ne nimittäin siivotaan joka ikinen viikonpäivä. Käytännössä hinkataan puhtaiksi lattiasta kattoon. Ja vaikka siivoojatädit ovatkin hieman ilkeitä (Kerrankin yksi alkoi huutamaan minulle kun menin "väärään" suihkuun samalla, kun hän oli siivoamassa suihkutiloja) ja vaikka välillä onkin raivostuttavaa, sillä kylmää vettä ei tunnu saavan suihkusta sitten millään (pahimpina kertoina tuntuu, että keittyy elävältä), niin on ihanaa, ettei tarvitse huolehtia itse vessan siisteydestä. Varsinkaan, kun vessapaperia ei saa missään nimessä hettää vessanpönttöön, vaan roskiin. Olisi omalla kylppärillä tietysti puolensa (ei tarttisi esim. roudata kamoja joka kerta eestaas) mutta jos joutuisin siivoamaan kylppärin kämppiksenkin jäljiltä, niin hermo saattaisi mennä. Tästä päästään sitten sopivasti toiseen kohtaan, eli tuohon kämppikseen.

Olivia on edelleen mukava, ei tosin puhuta kamalasti, mutta en vain kertakaikkiaan kestäisi tätä tiiviisti yhdessäasumista neljää kuukautta enempää. Ensinnäkin ei mitään hajua, milloin kyseinen henkilö nukkuu (kai se on näiden aasialaisten menestyksen salaisuus, ettei nukuta ikinä). Itse yleensä sammutan valot viimeistään siinä kahdentoista aikoihin, jolloin tyyppi laittaa pöytälampun päälle ja naputtaa kahteen-kolmeen asti. On tosi vaikea nukkua, kun valot on päällä ja jatkuvasti kuuluu häiritsevä ääni. En kuitenkaan viitsi hänelle siitä valittaa, sillä kai on ihan oikeutettua vaikka opiskella yömyöhään omassa huoneessa. Eikä tosiaan haittaisi, jos tämä olisi harvinaista, mutta tätä tapahtuu joka kerta, kun hän on illat kotona! Ja jos hän ei ole kotona, hän on bilettämässä, ja sieltä tultuaan hän ei aina ole se hiljaisin henkilö. Kyllä Olivia selkeästi yrittää, mutta herään viimeistään siihen, kun kahvikupin lattialle tipahtaessa kuuluu hiljainen "oh shit!" Ostin semmoiset silmäläpät, jotka vähän auttaa tuohon valoon. Pitää kuitenkin vielä totutella nukkumaan moiset päässä. Korvatulppia en uskalla hankkia ihan sen takia, etten varmasti heräisi ajoissa tunnille aamuisin. Chusok oli aivan ihana juuri sen takia, että sai vihdoinkin nukkua rauhassa silloin kun halusi.

Otetaan esimerkiksi viime viikonloppu. Olivia lähti jonnekin lauantaina ja palasi sunnuntai-iltana kello kymmenen. Hän näytti siltä, että aikoisi nukahtaa, joten kysyi halusiko hän että laitan valot pois, olin itsekin menossa nukkumaan niihin aikoihin. Mutta vastaus oli, että "Ei tarvitse, minun ei pitäisi muutenkaan nukkua, kun on niin paljon läksyjä". Seuraava yö meni heräillessä tasaiseen tahtiin, kun ensin tyyppi tosiaan tekee niitä läksyjä pari tuntia, jonka jälkeen käy jossain, tulee takaisin, kolmen aikoihin menee suihkuun (on muuten tosi yleistä, että hän käy suihkussa keskellä yötä) ja tunnin päästä takaisin. Tiedän tarkat ajat, koska herään joka kerta kun ovi käy, sillä en millään pysty nukahtamaan täällä niin syvään uneen, etten heräisi pieniinkin ääniin (Suomessa voisin nukkua vaikka maanjäristyksenkin ohi!) joten syvästä levosta ei tule mitään kun koko ajan heräilee ja uni häiriintyy. Heräsin viimeistä kertaa ennen kellon soimista puoli seiskan maissa, jolloin Olivia oli edelleen hereillä! Miten joku voi selvitä viikosta toiseen niin vähällä unella?! Olivia nukkuu noin pari kertaa viikossa sen 6-7 tuntia, muutoin paljon vähemmän. Mutta en oikein voi valittaa.. Ei kai sitä voi toiselle sanoa, että "et sitten muuten poistu huoneesta mihinkään kahdentoista ja seitsemän välillä". Ja hän selkeästi yrittää olla hiljaa, mutta silti heräilen.

Olivia on muutenkin vähän ihmeellinen. Usein se nukkuu meikit ja normivaatteet päällä (varmaankin siksi, että baarista tultuaan vain sammuu sängylle), ja hänen sänky on aina täynnä kaikenlaista rojua, vaatteita, koulukirjoja, laukku, tietokone, muovipusseja... Itse en pystyisi kaiken tuon seassa nukkumaan, mutta kukin tyylillään. Lisäksi hän kuorsaa. Kovaa.

Toinen juttu koskee tuota sänkyä. Korealaiset tykkää kivikovasta, itse valitsisin mieluummin joten vähän pehmeämpää. Sijauspatjalle olisi käyttöä, sillä täällä nukutaan ihan vain runkopatjalla, jonka läpi voi helposti tuntea ne jouset. Kyllä sillä nukkuu, mutta ei kaikkein mukavimmin. Mutta ei kai sitä voi opiskelija-asuntolalta kamalasti odottaakaan, ja ilmeisesti pelkkä runkopatja sänkynä on täällä Koreassa ihan normaalia. Tyynyyn alkaa sinällään tottua, kuitenkin olen pari kertaa herännyt niskat niin jumissa, ettei pysty päätä kääntämään. En viitsi ostaa pariksi kuukaudeksi uutta tyynyä, tuntuisi niin turhalta sitten heittää mokoma pois, enkä mukaankaan oikein voi ottaa. Lisäksi nämä seinät on tehty pahvista, joten äänieristys ei pelaa kamalan hyvin. Viereisen huoneen venäläinen ei ole vissiin ihan perillä puhelimen käyttötarkoituksesta: se on nimittäin juuri sitä varten, ettei täältä Koreasta tarvitsisi huutaa niin, että sukulaiset siellä äiti Venäjällä kuulevat miten menee. Lisäksi yksi tyttö kuivaa hiuksiaan joka-ikinen-päivä ja ajat vaihtelee ilta kahdeksan ja aamukahdeksan välillä. Tukankuivaus kestää siis ihan oikeasti lähes puoli tuntia, jonka aikana puhallin menee tasaiseen tahtiin päälle ja pois. Onneksi tätä tapahtuu nykyään harvemmin keskellä yötä, sillä kerran puhaltimen alkaessa huutaa kello kaksi, oli yksi kaveri mennyt hieman kettuuntuneena huomauttamaan asiasta. Tyttö kuulema säikähti melkoisesti ja kaveria kuulema hävetti myöhemmin, mutta ei kai sille mahda mitään kun herää keskellä yötä uniltaan moisen takia, olisin itsekin ärtynyt. Ja mun huone on ihan kylppärin edessä, joten äänet kuuluu hyvin.

No mutta, eteenpäin, sanoi mummo lumihangessa! Pitää vain kestää, ja eihän tässä ole enää kuin vajaat kaksi kuukautta jäljellä! Kokemus tämäkin ja kyllä suomalaisella sisulla pärjää! (ja jos joku vaikka lähettäisi vähän turkkareita tai salmiakkia..?;))

Kalligrafiaa

Lauantaina oli koulun järjestämä kalligrafia oppitunti, jolle olin ilmoittautunut. Päämääränä oli ensimmäinen Korean sodan jälkeen perustettu kalligrafiakoulu, eikä paikka tosiaan ollut mikään suuren suuri. Se oli kuitenkin sitäkin mahtavampi! Koulun perustaja oli oikein otettu siitä, kuinka monia ulkomaalaisia oli kiinnostanut tulla opettelemaan hänelle rakasta taidetta, ja esittelikin innoissaan itseään ja kouluaan niin, ettei tulkkimme meinannut millään pysyä perässä! 

Mestari näyttää mallia

Muutama koulun opettaja. Eräs miesopettaja oli niin vanha, että kädet tärisi sivellintä pitäessä, mutta silti tultiin kädestä pitäen ohjaamaan ja todella hienoa jälkeä siitä syntyi!

 Lähtötilanne!

Ensimmäinen tehtävä oli kopioida nuo kuvassa vasemmalla näkyvät merkit, kaikille oli maalattu valmiiksi oma mallikuva. Paikka oli siis todella pieni, joten opettajilla ei ollut mitään vaikeutta tulla opastamaan kaikki vuorotellen henkilökohtaisesti.  Aluksi apu kelpasikin paremmin kuin hyvin, mutta kun alkoi näyttää siltä, etten saa itse edes yrittää, tuli hieman harmitus. Onneksi kuitenkin sain loppuenlopuksi tehtyä muutaman kokeilun ihan itse:) Ei ollut muuten niin helppoa, kuin luulin! Minua tultiin kuitenkin kehumaan vuolaasti moneen kertaan, ja tulkkeinamme toimivat tutorit kertoivat, kuinka opettajat ja itse koulun perustaja olivat sanoneet minun työni olevan luokan paras! Pienet paineet tuli kun yhtäkkiä oli koko opettajajoukko ympärillä seuraamassa työskentelyäni. Miten vaikeaa voikaan ola vetää yksi viiva kun sinua seurataan haukan lailla! Vaikeinta mulle tuntui olevan saada saman merkin eri osat tarpeeksi lähelle toisiaan.
 

Lopputulos, aika hyvä vaikka itse sanonkin:)
Teksti tarkoittaa muuten, että "Oikeudenmukaisuus, vapaus, rauha, rakkaus" luettuna niin, että aina kaksi merkkiä muodostaa sanan, ensin oikealta ylhäältä alas ja sitten vasemmalta ylhäältä alas.

Opettajien töitä

Oli kyllä tosi mukava päivä! Tykkään niin kaikenlaisesta taiteellisesta, joten tuo ohjelma oli kuin mulle luotu:) Saatiin vielä mukaamme erään opettajan tekemän taideteoksen ja tietysti omat väkerryksemme.